Lohikäärmeen valssi

21. Häkkilintu

Pelko. Se oli saanut täysin uuden muodon. Tämä pelko oli erilaista kuin mikään aikaisemmin tuntemani. Kun olin lapsena pelännyt pimeää, olin tiennyt, mitä pelkäsin. Kun olin pelännyt Serafinaa, Charlesia tai Mariaa, olin tiennyt, ketä pelkäsin. Nyt en tiennyt. Ruhtinaan istuttama, tuntematon, hauras tunne sisälläni aiheutti minulle pelkoa, jota en osannut tunnistaa.

Se tunne oli pieni, se tuntui lähes olemattomalta. Mutta silti se oli sisälläni, kaiken muun, pelon, häpeän ja vihan, alla. Se hengitti vain vaivoin, mutta hengitti silti. Tunne ei kaikessa hauraudessaan ollut pelokas tai katkera, vaan toiveikas. Se oli tunne, joka halusi uskoa valheeseen. Se oli tunne, joka ei halunnut torjua ruhtinaan lempeyttä, vaan vastaanottaa sen ja siksi minä pelkäsin.

Kaikki oli ruhtinaan ja hänen odottamattoman hellyytensä syytä. Ruhtinas oli sekoittanut pääni, vallannut ajatukseni ja tunteeni. Hän kilpaili niiden keskiöstä häpeän kanssa enkä osannut sanoa, kumpi oli voitolla vai oliko kumpikaan. Olin vihainen, peloissani, häpeissäni ja kiitollinen, kaikkea samaan aikaan. Olin sekaisin tunteiden myrskyssä, hukassa.

Kiellettyjen muistojen kirstu oli pysynyt kiinni, mutta nyt se oli murrettu auki. Hävetty salaisuuteni oli revitty esiin, minut oli riisuttu paljaaksi. Matkalla ruhtinaan luo, Valen oli arvannut totuuden tai ainakin osan siitä. Silti hän ei ollut kääntänyt katsettaan halveksuen pois, vaan hän oli sulkenut minut vahvaan, lohdulliseen syliinsä. Silloinkin olin melkein antanut itseni särkyä, mutta olin pystynyt estämään sen, olin pystynyt pitämään itseni kasassa. Miksi en ollut pystynyt siihen nyt, kun lohdun tuoja olikin ollut ruhtinas?

Ruhtinas oli rikkonut minut. Hän oli pakottanut minut tunnustumaan syntisyyteni, pakottanut heikkouteni valumaan kyyneleinä esiin. Hän oli antanut häpeälle tilaisuuden lyödä ja voittaa minut. Kaiken sen hän oli tehnyt sen silkkaa julmuuttaan.

Mutta sen jälkeen, kun hän oli nähnyt minun särkyvän, hän oli kerännyt sirpaleet ja koonnut minut uudelleen. Osa paloista oli menetetty, mutta hän oli korvannut ne lempeydellään. Uudet palat eivät kuitenkaan sopineet alkuperäiseen kuvaan, vaan sekoittivat sen tehden siitä entistä hajanaisemman. Suudelma olisi ollut viimeinen paikka rikotussa kuvassa, mutta minä en ollut antanut sen tapahtua.

Minä olin torjunut ruhtinaan. Minä olin kääntänyt hänelle selkäni. Se oli ollut virhe. En olisi saanut tehdä niin. Ei minulla ollut valtaa kieltää tai estää ruhtinasta, herraani, mutta silti olin tehnyt niin. Ruhtinas ei ollut raivostunut, mutta se kylmyys hänen silmissään, hänen väritön äänensä sen jälkeen. Ne olivat paljon pahempia ja kammottavampia kuin näkyvä raivo.

Mutta siltikin, ennen sitä ruhtinas oli ollut kaikkea muuta kuin kammottava. Se lämmin ääni, jolla hän oli puhunut minulle. Se lempeä tapa, jolla hän oli koskettanut minua. Se ymmärrys, jota hän oli osoittanut. Ruhtinas oli oikeasti istunut vierelläni, tukahduttanut aiheuttamansa itkun ja vaientanut häpeän äänen pieneksi hetkeksi. Sitä hetkeä hauras tunne sisälläni vaali, yrittäen saada minut uskomaan sen olleen aitoa.

Ruhtinas ei olisi saanut tehdä niin, lohduttaa ja osoittaa kiltteyttä, enkä minä olisi saanut romahtaa, en olisi saanut tukeutua hänen suomaan lohtuunsa. Koko sitä hetkeä ei olisi saanut tapahtua. Ruhtinas oli osoittanut lempeyttä, johon hänen ei olisi pitänyt pystyä. Hän hajotti kaiken järkeni ja ymmärrykseni olemalla kaikkea muuta kuin sitä, mitä olin hänestä uskonut.

Aina siitä lähtien, kun Charles oli suostunut tunnustamaan minut, olin ajatellut loppuelämäni olevan yksinkertaista. Minusta tulisi ruhtinaan leikkikalu, hänen orjansa. En eläisi, vaan selviytyisin tyhjänä, tunteettomana kuorena siihen saakka, kunnes ruhtinas kyllästyisi minuun ja tappaisi minut. Loppuelämäni ei kuitenkaan ollut lainkaan sellaista, tässä ei ollut mitään yksinkertaista. Kaikki oli väärin ja vaikeaa. Ruhtinas teki tästä vääränlaista koskemalla minua hellästi ja puhumalla kauniita sanoja, joiden halusin olevan samaan aikaan sekä valetta että totta.