Lohikäärmeen valssi

26. Arvet

Hän seisoi keskellä huonetta.

Uskallakin.

Katselin ruhtinasta, joka vain seisoi paikoillaan selin minuun. Häpeän ääni kaikui pääni sisällä, mutta huoneessa vallitsi hiljaisuus. Hiljaisuus oli painostavaa, tiesin rikkoneeni häpeän asettamat rajat. Häpeä oli vaiennut uhkauksensa jälkeen. Häpeä tiesi, ettei se mahtuisi ruhtinaan kanssa samaan huoneeseen.

Sydämeni hakkasi hurjana, olin hermostunut ja jännittynyt. En ollut enää lainkaan varma siitä, että tämä oli hyvä ajatus, että tämä oli oikein. Mutta se oli, tämä oli oikein ruhtinasta kohtaan eikä muulla ollut väliä.

Katselin häntä ja mietin, miten hän pystyi näyttämään niin rauhalliselta. Ilkeä ääni sisälläni muistutti, ettei tämä ollut ruhtinaalle ensimmäinen kerta. Minä olisin hänelle vain yksi satojen joukossa, joiden neitsyyden hän oli vienyt joko suostumuksella tai väkisin. Minä suostuin, olin jo suostunut, eikä hän silti tehnyt mitään. Ruhtinas vain katseli huonetta, jonka hän oli kymmenien muiden joukosta valinnut ja antanut minulle.

Ruhtinaan katse kiersi yksinkertaisen huoneen. Ehkä hän etsi muutoksia, eihän hän ollut käynyt täällä yli vuoteen. Hänen katseensa ohitti välinpitämättömänä mannekiinin ja peilipöydän, jolla hansikkaat lepäsivät. Hetkeksi hänen silmänsä kuitenkin jäivät kiinni pöydän päällä olevaan tyhjään salvapurkkiin. Ensimmäiseen osoitukseensa siitä, että hän välitti minusta. Katse siirtyi pöydästä siististi pedattuun vuoteeseen, jolloin hymy käväisi ruhtinaan huulilla. Ehkä hän oli tottunut sotkuisempiin vieraisiin.

Viimeisenä ruhtinas katsoi peiliä, jonka olin kääntänyt seinään päin nähtyäni itseni ensimmäistä kertaa hansikkaiden puettamana. En halunnut hänen katsovan sitä. Muistin, millaisena olin itseni peilistä nähnyt. Heikkona ja vääristyneenä tyttönä, joka ei koskaan tulisi olemaan pukunsa arvoinen tai riittävän kaunis kantamaan sitä. Ruhtinas tuijotti peiliä kauan ja aloin pelätä hänen kysyvän siitä tai kääntävän sen takaisin oikeinpäin. Pelkäsin ruhtinaan näkevän minut sellaisena kuin minä itseni näin, heikkona ja virheellisenä.

Suljin oven. Kolahdus rikkoi hiljaisuuden, sai ruhtinaan kääntymään minuun päin ja unohtamaan peilin. Helpotuin, mutta vain sekunniksi. En uskaltanut katsoa häntä, tuijotin vain pää kumarassa lattiaa toivoen sen antavan minulle viehättävän rakastajattaren itsevarmuuden.

"Haluatko minun.. pitääkö minun riisua?"

En tiennyt, mitä muuta minun olisi pitänyt sanoa saati tehdä. Yritin avata mekkoni nyörejä, vapauttaa poveani hänen silmilleen, mutta ruhtinaan kädet pysäyttivät haparoivat sormeni.

"Sinun ei tarvitse tehdä mitään, mitä et halua", ruhtinas hymyilii minulle rauhoittavasti, vaikka kiihkeys hänen silmistään ei hävinnyt, vaimentui vain. Himon rinnalla tasapainoili huoli, huoli minusta.

"Tiedän sinun olevan koskematon. Jos kertaakaan tunnet ettet halua, jollet pidä siitä mitä teen tai miten kosken sinua, kiellä minua ja minä lopetan", ruhtinas kosketti minua melkein varoen äänensä ollessa hiljaisen vakava. "Olen luvannut etten pakota sinua ja aion pitää sanani. Sarah, lupaa minulle ettet tee tätä vain minun mielikseni."

"Lupaan sen", kuiskasin hiljaa, mutta halusin sanoa enemmän, halusin olla rohkeampi. "Sanoit kerran luottavasi minuun ja niin minäkin teen. Luotan sinuun."

Ruhtinas silitti kasvojani, antoi kosketuksensa valaa minuun tarvitsemaani uskallusta. Tarkoitin sanojani ja hän tiesi sen. Siltikin jätin sanomatta ääneen sen, mitä pelkäsin. Sitä, etten osaisi. Sitä, että pelkäsin tuottavani hänelle pettymyksen, olevani hänelle pettymys.

Ruhtinas kohotti sormillaan kasvojani, suuteli minua hellästi. Hänen toinen kätensä hiveli lantiotani. Annoin hänen tehdä niin, annoin hänen koskea ja siirtää minut kanssaan aivan vuoteen vierelle.