Lohikäärmeen valssi

32. Eloton

Kipu. Pimeys. Kahleet. Kipu, joka ei mennyt pois. Nauru, joka oli liian monen ja silti ainoastaan yhden. Eleanor, äiti, yksinäisyys. Ruoskaniskut, kipu. Kammottava olento. Kipu, jota veri ohjaili. Kirkuminen. Itku, anelu. Kipu, kipu, kipu. Loputon kipu, joka nauroi pimeydessä ruoskaniskujen tahdissa. Karmiva nainen, jonka kasvot olivat häpeän, silmät ruhtinaan ja ääni äidin.

Olisitpa kuollut kohtuuni.

Heräsin omaan kirkumiseeni.

Avasin silmäni, mutta en liikkunut. Palasin painajaisistani takaisin kuumeen runtelemaan kehooni. Olin sairas, mutta silti liian heikko kuolemaan. Tuijotin yöpöydällä odottavaa puista kuppia, jonka kitkerää yrttijuomaa olin pystynyt ottamaan vain muutaman hörpyn verran. Lääke olisi parantanut oloani, mutta en halunnut sitä. Olisin toivonut kuumeen ja painajaisiin sekoittuvan hourailun saavan minut unohtamaan, mutta jokainen herääminen vain lisäsi tuskaa. Valveillaolo pakotti minut muistamaan todellisuuden, joka oli unien kauheuksia pahempi.

Olin yhä elossa. Olin yhä ruhtinaan luona, yhä hänen armoillaan. Joka kerta painajaiseni pakottivat minut heräämään omaan huutooni. Kirkumiseeni, johon aina lopulta heräsin ilman häntä. Ruhtinas ei ollut tullut takaisin.

Käperryin kasaan tietämättömyyden ja tyhjyyden huomaan. Makasin paikoillani puristaen surkeaa vaatemyttyä käsissäni. Likainen kangas haisi saastalta, mutta se oli ainut asia, joka piti minut tietoisena. Tunnustelin kankaan läpi pikkuisia esineitä. Kaiken tämän jälkeen avaimet olivat yhä taskun sisällä. Lapsellisen pakosuunnitelmani jäänteet olivat yhä tallella muistuttamassa typeryydestäni. Jäänteet, jotka muistuttivat minua epätoivosta, mutta joista en siltikään ollut valmis luopumaan.

Sairaus oli sulkenut kehoni täysin kuumeen ja säryn sisään, mutta jokin muu oli sulkenut minut. Olin vain tyhjä kuori, jota sairaus hiljalleen nakersi. Minun olisi pitänyt pelätä tai olla helpottunut, mutta en tuntenut mitään, en helpotusta enkä pelkoa. En mitään, en edes häpeää. Se oli pelästynyt liikaa, paennut ja käpertynyt sisimpäni kaikista syvimpään piilopaikkaan. En tuntenut mitään, kaikki tunteeni olivat piiloutuneet sisimpäni kolkkaan, josta en enää löytänyt niitä. En halunnut löytää niitä. Minun ja tunteitteni väliin oli rakentunut muuri ja niin oli vain hyvä. Tunteetonta ei voinut satuttaa.

Valveilla makaaminen oli vain pahemman kivun odottamista. Tunsin itseni samanlaiseksi kuin kaksi vuotta sitten. Ensimmäisinä päivinäni vuoren sisäisessä linnassa aika oli ollut merkityksetöntä kuten se oli nytkin. Ajalla ei ollut enää väliä, millään ei ollut. Kaikki oli kuten silloinkin. Mikään ei ollut muuttunut, vaikka välissä olin hukkunut valheisiin, joita olin luullut hyvyydeksi. Ainut ero entiseen oli se, ettei minun enää tarvinnut kuvitella kauhuja ja kidutusta. Nyt olin kokenut sen. Olin kokenut sen, millainen Lohikäärmeruhtinas todella oli.

Julma, tunteeton kiduttaja. Sitä hän oli, ei mitään muuta.

Käännyin selälleni paetakseni lääkejuoman tujottamista, jota en pystynyt juomaan. Tuijotin minulle aivan liian suuren vuoteen päädyn yli huonetta, jonka sisustus oli yksinkertaisen karu. Ei lainkaan sellainen, jonka kuvittelisi kuuluvan veren tahrimissa rikkauksissa kylpevälle Lohikäärmeruhtinaalle. Ruhtinaan makuuhuoneessa ei ollut tummapuisen vuoteen lisäksi kuin kirjoituspöytä, ruskea talja lattialla ja yöpöytä vuoteen kummallakin puolella. Petivaatteet tuoksuivat yhä häneltä. Edes lukemattomat kyyneleeni eivät olleet riittäneet huuhtomaan joskus suloiselta tuoksunutta löyhkää pois.

Katseeni harhautui kirjoituspöydälle, jonka päällä ylösnousemistani odotti kaksi esinettä. Pienempään esineeseen en jaksanut tai edes halunnut kiinnittää huomiota. Toinen pöydällä oleva asia sitä vasten vangitsi huomioni tuoksullaan. Höyryävä kulho puuroa, jonka pelkkä haistaminen sai minut voimaan pahoin. Tuijotin kulhoa ja sen myötä ajatukseni saivat minut kiinni ajattelemasta ruhtinasta. Lämmin ruoka oli armopala, jota en halunnut. Siltikään en kieltäytynyt ruoasta kapinoidakseni hänen tahtoaan vastaan. Olin liian heikko siihen saati sitten syömiseen. Edes ruoka ei ollut riittävä syy nousta. En pystyisi nielaisemaan edes yhtä lusikallista. Se vaatisi liikaa voimia, joita minulla ei ollut.