Lohikäärmeen valssi

33. Valittu

Minä odotin.

Istuin vuoteen reunalla puurolautanen käsissäni ja odotin. Olin odottanut päiviä ja hiljalleen toipunut. Lääke oli tehonnut, taltuttanut kuumeen ja huimauksen. Mutta sisimmässäni olin yhä sairas ja rikki, liian rikki edes huomaamaan kuiluiksi revenneitä säröjä, jotka Charlotten kertoma totuus oli minuun viiltänyt. Olin noudattanut Charlotten toivetta ja riisunut riipuksen, ruhtinaan kyyneleen ja Charlotten sielun palasen, ja jättänyt sen yöpöydälle, jolle käänsin selkäni. En halunnut nähdä korua, jonka olisi pitänyt olla turvani ruhtinasta vastaan.

Pyörittelin haluttomana lusikkaa vaaleassa, mauttomassa puurossa. Pystyin vihdoin syömään, mutta ruoka ei kohentanut oloani. Tyhjyys sisälläni oli korvaantunut jollain, joka oli jäänyt tunnepurkaukseni jälkeen lymyilemään sisimpääni. Se oli peto, kalvava tunne, joka söi sairauden pois kehostani ja jäi kyltymättömänä odottamaan lisää. Ruoka ei ollut se, mitä kyltymätön tunne himoitsi, mutta silti pakottauduin nielaisemaan lusikallisen toisensa jälkeen. Halusin vahvistua, peto sisälläni halusi minun vahvistuvan. Se eli kivusta ja vihasta, piilotteli syvällä sisimmässäni samassa kolossa, jossa ennen oli asunut kiintymys.

Peto sisälläni nosti päätään kuullessaan kahahduksen ja minä seurasin sen esimerkkiä. Nostin katseeni puurolautasesta. Mulkoilin synkkänä hansikkaita, jotka olivat hetkeä aikaisemmin kylvettäneet minut kaatamalla niskaani ämpäreittäin vettä, hanganneet ihoni puhtaaksi hiestä ja sairauden hajusta. Nyt hansikkaat leijuivat kärsimättöminä kannatellen mekkoa. Samaa mekkoa, jonka olin repinyt ja raadellut parhaani mukaan rumaksi. Tanssiaispukua, joka oli korjattu vielä loisteliaammaksi kuin se oli aikaisemmin ollut. Jokaisen irrotetun helmen ja revenneen pitsin tilalle oli kirjottu kaksi uutta. Vastusteluni oli kumottu muutamalla ompeleella, haavat oli koristamalla kadotettu jäljettömiin. Vihastani ei ollut jätetty mitään jäljelle, minun tahdostani oli tehty merkityksetön.

Me puhumme tästä vielä, kun voit paremmin.

Tiesin voivani paremmin. Kehoni oli tervehtynyt, sairaus oli laantunut. Tiesin voivani riittävän hyvin liittyäkseni takaisin ruhtinaan piinaleikkiin, jonka olin luullut voivani unohtaa. Tunsin hänen sairaan leikkinsä kulun. Tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuisi, olinhan kokenut samankaltaisen aamun kuin nyt jo niin monta kertaa aikaisemmin. Minusta puettaisiin hänen soma nukkensa, pakotettaisiin hänen tahtonsa alaiseksi. Tuijotin inhoten mekkoa, piinaleikin ensimmäistä osaa. Laskin tyhjäksi syödyn kulhon käsistäni yöpöydälle ja nousin ylös. Antauduin hansikkaiden käsittelyyn, joka oli erilaista kuin ennen.

Hansikkaat olivat muuttuneet karkeiksi. Hento, varovainen kohtelu, jota olin ennen saanut osakseni, oli vaihtanut kovakouraisiin otteisiin. Ne vaihtoivat vaatteeni rivakasti. Ne repivät ja riuhtoivat sekä minua että kangasta, oikoivat tukistaen takkuisia hiuksiani ja kiristivät puvun sekä korsetin jokaisen nyörin liian tiukalle. En silti inahtanutkaan, sillä tiesin pahempaa olevan luvassa. Hansikkaiden kovakouraisuus oli vain esimakua tulevasta, piinaleikin seuraavasta askeleesta. Tänään katsoisin kiduttajaani silmiin ja näkisin ruhtinaan ensi kertaa sellaisena kuin hän todella oli. Enää en uskonut valheeseen. Hyvyyteen, jota ei koskaan ollutkaan ollut olemassa.

Hansikkaat laskeutuivat yksitellen pinoon kirjoituspöydälle. Viimeinen poimi riipuksen ja pujotti sen kaulaani viimeisenä vitsauksena. Karkea käsittely päättyi lopputulokseen, jota minun ei tarvinnut nähdä. Kirjoituspöydällä oli vain pieni käsipeili, johon en suostunut katsomaan. Tiesin ilmankin näyttäväni helyihin ja valheelliseen kauneuteen kastetulta prinsessalta. Peiliin vilkaisu ei ollut sen arvoista. Värähdin pelkästään nähdessäni käsipeilin. En enää ikinä katsoisi yhteenkään peiliin.

Mekko ylläni oli kuin jokaisella hengenvedolla kiristyvä kahle, johon minuuteni oli kiedottu. Kahleen jokaisessa silmukassa tuntui ruhtinaan kädenjälki. Hänen mielivaltansa, joka alisti minut hänen tahtonsa alaiseksi. Kaikkea hän ei kuitenkaan pystynyt minussa hallitsemaan, ottamaan omakseen ja rikkomaan. Palasin vuoteen luo, kaivoin peiton alle hautautuneen vaatemytyn esiin. Sen pistävä haju ja kovettuneet likatahrat olivat vastenmielisiä, mutta samalla pidin ajatuksesta, että vaatemytty varistaisi saastaisuuttaan käsilleni, tahraisi kauniiksi vääristetyn harhan rikkinäisestä nukesta.