Lohikäärmeen valssi

Epilogi

Pimeys oli laskeutunut ja mies seisoi yksin sen keskellä.

Valo oli poissa. Pimeys oli lopultakin voittanut taistelun. Jumalat olivat tulleet ja menneet, toimineet juuri kuten hän oli olettanutkin. He olivat jälleen uskoneet hänen esityksensä, katuvan palvelijan roolinsa. Viimeistä kertaa hän oli kumartanut, viimeistä kertaa hän oli nöyrtynyt.

Jumalat, nuo ylimieliset houkat, olivat jo palanneet takaisin Taivaisiin juhlimaan omaa, valheellista onnistumistaan täysin tietämättöminä siitä, kuka todellinen voittaja oli. Jumalat eivät edes muistaisi hänen olevan yhä maan päällä Alamaailman sijaan ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Vuosien ajan hän oli kuvitellut nauravansa tällä hetkellä. Hetkellä, jona hänen suunnitelmansa oli onnistunut täydellisesti. Valitun henki oli nyt hänen. Hänellä oli sisaret ja Ajankääntäjä. Hän oli voittanut.

Hetki oli koittanut, mutta mies ei edes hymyillyt.

Mies vain seisoi pimeydessä, joka ei lohduttanut häntä. Pimeydessä hänen seuranaan oli ainoastaan maassa makaava kuolevainen. Kuolevainen, joka ei enää hievahtanutkaan. Kuolevainen, joka tuijotti mitään näkemättömin silmin veriseen lattiaan. Kuolevainen, jonka sydämen jumalien keihäät olivat lävistäneet.

Hän katsoi seivästettyä kehoa, jonka arvet eivät enää koskaan paranisi.

Kuolevainen, jonka kuoleman hän oli suunnitellut tapahtuvaksi samalla hetkellä, kun oli saanut tietää tämän olleen Valittu. Kuolevainen, jonka hän oli antanut kuolla, jonka hän oli halunnut kuolevan. Hän oli suunnitellut tämän kaiken tapahtuvaksi ja kaikki oli tapahtunut juuri niin kuin hän oli halunnut.

Mutta silti hän ei osannut iloita voitostaan, koska tyttö oli poissa.

Mies tunnusteli sormillaan kellon pintaa. Kelloa, jonka viisarit olivat viimein valmiita liikkumaan.

Kaksi avainta oli jo käännettynä hopeisessa taskukellossa, valmiina siirtämään aikaa hänen haluamaansa suuntaan. Silti mies ei pystynyt kääntämään kolmatta avainta. Siivet, kosto ja elämä olivat hänen ulottuvillaan, mutta hän ei pystynyt.

Hän vain katseli tytön ruumista tuntematta katumusta.

Hän oli valehdellut ja pettänyt tytön, tehnyt sen kaiken tarkoituksella. Hänessä ei ollut hyvyyttä, lupaukset eivät merkinneet hänelle mitään. Mutta silti tytön kuolema vainosi hänen pimeyttään, ei jättäisi häntä koskaan rauhaan.

Mies etsi sisältään syyllisyyttä, katumusta. Hän etsi itsestään mitä tahansa osoitusta siitä, että hän olisi välittänyt, mutta löysi ainoastaan tyhjyyttä. Kellon pinta heijasti ainoastaan tunteettomat, siniset silmät.

Ensimmäistä kertaa tyhjyys hänen sisällään tuntui autiolta. Ensimmäistä kertaa hän todella ymmärsi olevansa sieluton. Silti hän ei katunut. Ei, vaikka hänen olisi pitänyt haluta sitä katsellessaan liikkumatonta kuolevaista edessään.

Hengetön, eloton, kuollut.

"Onnittelut lienevät paikallaan, pikku lohikäärme. Uhraus on tehty. Olet maksanut keinosi hinnan ja sopimuksemme on valmis."

Hilpeä ääni rikkoi pimeyden. Askeleet saapuivat hänen luokseen, asettuivat hänen taakseen. Mies ei raivostunut, ei välittänyt tulijasta saati tämän pilkasta.

"Valitun keho on poissa, henki on siirretty Ajankääntäjään. Sisarille on palautettu mahti", tulija jatkoi ivallista puhettaan, häiritsi miehen tyhjyyttä sanoillaan. "Luulisi sinun jo istuvan Taivaiden valtaistuimella jumalat kynnysmattoinasi ja suloiset siivet selässäsi, mutta siinä sinä vain synkistelet."

Mies ei irrottanut katsettaan elottomasta tytöstä.

"Miksi sen täytyi olla hän?"

Hänen äänensä hädin tuskin läpäisi itse luomansa pimeyden, joka oli sulkenut kaiken ulkopuolelle. Jäljellä ei ollut muuta kuin pimeys.

"Mitä se olisi muuttanut, jos Valittu olisi ollut toinen? Et voi viedä kuolevaista Taivaisiin, et tässä ajassa ja sinä tiedät sen."

Hetken ajan mies tunsi harkitsevansa kääntymistä. Julman olennon kohtaamista, joka vain pilkkasi häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä, ei kääntänyt edes katsettaan.

"Et pysty katsomaan minuun. Et pysty viemään aloittamaasi loppuun. Et pystynyt edes tappamaan kuolevaistasi itse, joten annoit jumalien tehdä sen puolestasi", hän kuuli olennon tuhahtavan halveksivasti. "Olet säälittävämpi kuin luulin, pikku lohikäärme."

Mies vain tuijotti ruumista, jonka ympärille kertynyt verilammikko oli hiljalleen lakannut kasvamasta.

"Rehellisesti sanottuna en olisi uskonut sinun pystyvän siihen. Vaikka juuri minunhan se pitäisi parhaiten tietää, ettei sieluton kykene kuin itsekkyyteen."

Hän tunsi kylmän, valkoisen käden koskettavan olkaansa viimeisen kerran.

"Oli ilo käydä kauppaa kanssasi. Sielusi ja kuolevaisesi hinnalla", nautiskeleva ääni tunkeutui hänen korvaansa. "Sinä sait mitä halusit."

Kosketus kaikkosi, ääni katosi. Kohtalo oli poissa ja mies oli jälleen yksin pimeytensä kanssa.

Mies kohotti kätensä, katsoi Ajankääntäjää kämmenellään. Kolme sisarta olivat kaikki paikoillaan, vain yksi oli enää kääntämättä. Vain kerran hän saattoi kääntää aikaa, muuttaa sen kulkua.

Hän sulki kellon, jotta hänen ei olisi tarvinnut katsoa itseään silmiin.

Ruhtinas kumartui, nosti ruumiin syliinsä. Hänen sormensa kiertyivät viimeisen avaimen ympäri.

Maailmalla ei ollut enää merkitystä. Vain ajalla oli enää väliä.

Ruhtinas nousi seisomaan hengetön Sarah käsivarsillaan.

Maailma lakkasi olemasta, he lakkasivat olemasta. Aika siirtyi ja muovautui joksikin uudeksi, kun ruhtinas käänsi avainta.

Sinä sait mitä halusit.