Lohikäärmeen valssi

24. Onnen lahja

Lähemmäs, lähemmäs. Askel kerrallaan, aina vain lähemmäs. Pehmeys kannatteli paljaita jalkojani. Tuntui kuin olisin kävellyt veden alla. Olin kevyt kuin ilma, mutta samaan aikaan kaikki tuntui tapahtuvan myöhässä, liian hitaasti.

Musiikki kuului selvemmin kuin aikaisemmin, sävel oli kaunis. Hahmot olivat edessäni, mutta silti niin etäällä. Kuulin, kuinka he nauroivat tanssinsa pyörteissä, mutta en silti nähnyt heitä. Valkoinen usva piilotti heidät sisäänsä, minut puolestaan eksytti.

Lähemmäs, halusin lähemmäs. Minun täytyi nähdä hahmot, olin aivan varma siitä. Minun täytyi nähdä hahmot, minun täytyi saada tietää keitä he olivat. Miksi en huutanut heitä? Miksi en sanonut mitään? Tunnustelin suutani, kun otin seuraavan askeleen. Askeleen, joka oli liikaa. Pehmeys hävisi altani, putosin valkeudesta pimeyteen. Putosin tyhjyyteen yhtä kevyenä kuin maahan leijaileva lumihiutale.

Silmäni avautuivat hitaasti, en säpsähtänyt irti unesta. Unen kummallisuus jätti minuun jälkensä, levollisuuden. Tunsin itseni raukeaksi tuijottaessani vuoteen katosta, jonka kuviot muistuttivat kuuran jäisiä kukkasia. Kosketin huuliani, jotka olivat edellispäivänä painaneet hellän suudelman vasten ruhtinaan poskea.

Luminen maisema, suloinen kylmyys. Aamun sarastus, himmenevät tähdet. Ruhtinaan parta kutittamassa huuliani. Lämpö, joka sulatti kaiken kylmyyden ja sulki meidät sisäänsä. Hymyilin, ja muiston herättämä lämpö sytytti kipinän ihollani. Hämmentävän, rauhattoman, mutta silti niin voimakkaan kipinän.

Ruhtinaan kuva vasten jylhiä vuoria palautui mieleeni. Lumi hänen tummilla hiuksillaan, lempeä katse surullisissa silmissä. Hän oli kaunis tavalla, jollaista en ollut uskonut voivan olevan olemassa. Jylhä, voimakas, mutta samaan aikaan niin hauras. Siihen haurauteen kuuluin myös minä. Minä vaatimassa häntä jäämään luokseni. Minä antamassa suudelmaa hänen poskelleen.

Kipinä kiisi pitkin selkääni kuin kesäinen riemu. Se risteili pitkin kehoani, varmisti jokaisen sormenpään ja varpaan muistavan ruhtinaan hellän kosketuksen. Etsin sisältäni tunnetta, jonka olin nimennyt kiintymykseksi. Sitä ei kuitenkaan enää löytynyt, sillä se oli nyt osa minua. Sen ei tarvinnut olla enää minusta erillinen, en tarvinnut sitä enää muistuttamaan minua ruhtinaan hellyydestä.

Iloinen kipinä muuttui koko kehoni kattavaksi kihelmöinniksi. Kihelmöinti sai minut kierähtämään ympäri yhä hymyillen, mutta hymyni hävisi kylmän metallin pistäessä käsivarttani ennen putoamistaan lattialle. Kilahdus kivilattiaa vasten rikkoi levollisuuden ja ilon, pilasi ajatusteni kauneuden.

Nousin ylös vuoteesta ja noukin hopea-avaimen käteeni. Tuijotin sitä kuin en olisi koskaan nähnytkään sitä. Muistin nukahtaneeni avain kädessäni, sillä arvatenkin viitta olisi hävinnyt ennen aamua.

Avain oli identtinen kaksonen sille, joka makasi unohdettuna peilipöydän laatikossa. Pikkuruinen hopeinen esine, joka oli sievä ja taidokkaasti tehty, mutta minun silmissäni ainoastaan ruma. Avain pakotti minut muistamaan tornissa tapahtuneen muutakin kuin vain kauniin hetken ruhtinaan kanssa.

Paiskasin avaimen vimmoissani huoneen toiseen päähän. Se liukui lattiaa pitkin peilipöydän alle, tömähti sen jalkaa vasten.

Vihasin sitä. Vihasin rampaa lintua, joka oli tuonut sen. Vihasin kuningatarta, joka oli antanut enteen ja ensimmäisen avaimen. En halunnut avaimia. En halunnut olla Valittu, en aikonut olla Valittu. Kuningatar saisi etsiä jonkun toisen, jota kiusata järjettömillä ennustuksillaan. Minulle riitti se, että olin saanut ruhtinaasta ystävän.

Pysähdyin seisaalleni, askeleeni jäivät kesken. Kiukkuni laantui ajatuksen saavuttaessa tietoisuuteni. Oliko se niin? Sitäkö hän minulle merkitsi, ystävää? Olin aina aikaisemmin miettinyt, mitä minä merkitsin ruhtinaalle. En kertaakaan sitä, mitä hän merkitsi minulle.