Lohikäärmeen valssi

35. Lohikäärmeen valssi

Tuijotin ovea. Kohtaa, jossa kahvan olisi pitänyt olla. Menneisyyteen jäänyt pelko hiipi kurkkuuni. Hän ei voinut tehdä tätä, ei uudestaan. Ei enää. Mutta oven paljas pinta tuijotti minua vihaisena takaisin kuin vahvistaen sen, mitä silmäni eivät olisi tahtoneet uskoa. Lohikäärmeen karjaisu kaikui yhä korvissani puristaessani avainta ketjuineen kädessäni.

Ei lohikäärme voinut olla hän. Hän ei voinut tietää. Ruhtinas ei voinut tietää, että viimeinen avain oli minulla.

Nousin vapisevin jaloin ylös. Kaikki huoneessa tuntui tukahduttavan minut. Lohikäärmeen leiskuvat silmät seurasivat jokaista askeltani, jokaista liikettäni. Silmät, jotka muistuttivat minua aivan liikaa ruhtinaan kylmistä, sieluttomista silmistä. Katseesta, jolla hän poltti minua ollessaan vihainen. Karjunnan kaiku mielessäni hälveni, piinaava hiljaisuus täytti tyhjyyden. Katseeni osui lattialla lojuvaan siniseen myttyyn.

Nostin puvun lattialta, oikaisin kankaan rypyt. Merensininen mekko oli hento, se laskeutui yksinkertaisen suoraksi. Kangas oli kauttaaltaan kirjailtu täyteen pitsisiä, huomaamattomia kukkakuvioita. Nostin katseeni, annoin silmieni etsiä huoneesta muuta pukuun kuuluvaa. Mustat tanssikengät ja polvisukat olivat kumossa pöydän alle paiskattuina, mekon sävyyn sointuva hiusnauha odotti rypistettynä tuolin selkänojalla. Ei mannekiinia, ei hansikkaita. Ei punaista mekkoa kuten ennen. Huoneessa olivat vain minä ja täysin toiveideni mukainen vaatetus, joka oli ruhtinaan vihalla häpäisty.

Vaikka ei hän ollut vihoissaan, vaan ruhtinaan täytyi olla raivoissaan. Avain tuntui polttavan ihoani pujottaessani sen kaulaani.

Pukeuduin sanaakaan sanomatta. Yletyin itse napittamaan mekon selkäosan kiinni. Yläosa ei jättänyt mitään näkyviin, hento kangas peitti olkapääni ja ylettyi kaulaan saakka. Mekko oli täydellinen tanssimista varten, kangas ei ollut liian raskasta tai tiukkaa. Nilkat jäivät näkyviin eivätkä helmatlaahanneet maata. Tanssiaismekko oli kuin hienostuneempi versio siitä harmaasta puvusta, joka ylläni olin saapunut ruhtinaan linnaan yli kaksi vuotta sitten. Silloin olin kuvitellut loppuelämäni ensimmäisen päivän koittaneen. Nyt, tappavan piinaavassa hiljaisuudessa, ajattelin viimeisen päiväni koittaneen.

En halunnut ajatella sitä. En halunnut tuntea kalman kuiskauksia ihollani, hiipimässä sisälleni pysäyttämään hengitykseni ja sydämeni lyönnit. Sen sijaan kumarruin poimimaan polvisukat ja kengät, asetin ne jalkaani ja sidoin hiusnauhalla hiukseni puoliksi kiinni. Kosketin vapaaksi jääneitä kiharoitani. Sormeni kampasivat kutrejani, miten paljon ne olivatkaan kasvaneet. Muistin ruhtinaan ensimmäiset kylmäävät kosketukset käsivarsillani, hartioillani, niskassani. Hänen sormensa saalistamassa pelkoani hiusteni lomassa. Silti jätin hiukseni nyt osittain auki palmikon sijaan.

En siksi, että tiesin hänen pitävän siitä. Jätin hiukseni avoimiksi, sillä en enää ollut arka piikatyttö. Minäkin olin kasvanut, muuttunut.

Siirryin vuoteen luo, jonka ensi kertaa jätin petaamatta. Poimin tyynyn vierestä vain pussukan, jonka suojissa kaksi muuta avainta yhä olivat. Sidoin pussukan vyötärölleni, se näytti huomaamattomalta asusteelta. Samanlaiselta kukkarolta, jollaisia olin iäisyys sitten nähnyt aatelisrouvilla. Iäisyys sitten kaikki oli ollut tavallista. Ei hyvin, kaukana siitä, mutta tavallista.

Silti en osannut vastata kipeälle haavalle, joka kuiskasi tuskallisen kysymyksen. Valitsisinko toisin, jos saisin siihen mahdollisuuden? Voisinko väittää entisen elämäni olleen parempaa kuin viimeiset kaksi vuotta? Kaiken kokemani kauhun ja kauneuden jälkeen, voisinko olla valitsematta ruhtinasta? Siihen kysymykseen en halunnut vastata. Kerran olin ollut valmis jäämään. Kerran olin ollut valmis jättämään ruhtinaan. Nyt minulla ei ollut vastausta, sillä se ei olisi hyödyttänyt minua enää mitenkään. Kahva oli poissa, samoin kauhu ja kauneus. Jäljellä olin vain minä.