Lohikäärmeen valssi

29. Totuus

Väärin. Väärin, jokin oli väärin.

Levottomat askeleeni kaikuivat hiljaisessa linnassa, kun yritin paeta painajaiseksi muuttunutta unta, joka ei jättänyt minua rauhaan edes valveilla ollessani. Tuntemus siitä, että jokin oli väärin, jotain pahaa oli tapahtunut, painosti minua joka hetki. Pakenin tunnetta hiljaisiin käytäviin, joilta toivoin löytäväni vastauksia.

Halusin vastauksia. Halusin tietää, mitä Charlottelle ja kaikille muille oli tapahtunut. Halusin löytää sysipimeät ovet, jotka Charlotten viimeinen muisto oli minulle näyttänyt. Halusin tietää, vaikka pelkäsin sitä, minkä saattaisin löytää. Halusin vastauksia, mutta halusinko löytää totuutta, joka olisi liian kauhea kestettäväksi?

Nykäisin uutta ovea käytävän varrella. En osannut enää edes laskea, kuinka mones ovi se jo oli. Oven takaa ei löytynyt salaperäistä ja synkkää käytävää, vaan kodikas huone, johon saatoin kuvitella itseni ja ruhtinaan, yhteisen onnemme. Onnen, jonka olin rikkomassa etsimällä totuutta, jota en välttämättä edes halunnut. Se, mitä halusin, oli ruhtinaan syli ja sanaton kauneus. Suljin huoneen oven, kun pelko ja kaipaus vihlaisivat sydäntäni ajatellessani ruhtinasta.

Kuljin käytävää eteenpäin yrittämättä avata enää uusia ovia, joiden takaa en löytäisi kuin kipeitä muistoja. Käytävä oli autio ja hiljainen. Kristallien hehku sai seiniin upotetut rikkaudet säkenöimään, mutta minä en huomannut loistoa, joka oli saanut minut joskus henkäisemään ihastuksesta. En ollut nähnyt kauneutta enää pitkään aikaan missään, minkä tiesin olevan ruhtinaan aikaansaannosta.

Käytävä vaihtui uuteen, mutta ahdistus säilyi samana. En ollut nähnyt ruhtinasta kertaakaan sen jälkeen, mitä ruokasalissa oli tapahtunut. En tiennyt, miten reagoisin, jos törmäisin nyt ruhtinaaseen käytävillä ja se pelotti minua. Ennen oli ollut itsestäänselvää, että olisin halannut häntä, painautunut häntä vasten ja hengittänyt hänen tuoksuaan, joka rauhoitti levottoman mieleni. Mutta nyt kaikki oli toisin. Kaikki oli toisin, koska pelko kalvasi mieltäni joka kerta, kun vain ajattelinkin häntä.

Minä pelkäsin häntä.

Ruhtinas ei ollut enää se sama ruhtinas, johon olin antanut itseni luottaa. Hänestä oli tullut täysin välinpitämätön ja kylmä. Ruhtinaasta oli tullut minulle tuntematon, hän käyttäytymisensä oli pahempaa kuin tavatessani hänet ensi kertaa. Silloin ruhtinas oli pilkannut ja nöyryyttänyt minua. Silloinkin hän oli ollut julma ja olin pelännyt häntä, mutta en tällä tavalla. Pelkäsin, koska hän ei osoittanut enää mitään tunteita minua kohtaan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ehkä kaikki olikin ollut vain esitystä ja tämä oli ruhtinaan todellinen luonne. Ehkä ei ollut muuta kuin kylmä, sulkeutunut tunteettomuus. Ehkä se oli totuus, jota en halunnut.

Totuus oli se, että jotain pahaa oli tapahtunut Charlottelle sysipimeiden ovien takana. Sulkiessani hetkeksi silmäni näin mielessäni muiston, painajaismaisen usvan keskellä raivoisan ruhtinaan, jonka kasvoilla valui kaksi kyyneltä. En ollut koskaan nähnyt ruhtinaan itkevän. En silloin, kun hän katseli tornissa aamuruskon himmentämiä tähtiä, kotiaan. En silloin, kun hän kertoi minulle siivistään, näytti selkänsä arvet. Hän ei ollut itkenyt edes silloin. Mitä sellaista Charlotten kanssa olisi voinut tapahtua, että se sai Lohikäärmeruhtinaan itkemään?

Pidin silmäni suljettuina, yritin hetkeksi unohtaa ruhtinaan ja muistaa ainoastaan muiston. Yritin häivyttää ruhtinaan pois mielestäni ja keskittyä kaikkeen muuhun, sillä muistossa oli ollut muutakin kuin vain ovet ja ruhtinas. Keskityin, nojasin vasten viileää seinää. Oli oltava jotain muutakin. Yritin unohtaa muun ja ajatella vain sitä, millainen muisto oli ollut.

Käytävä oli ollut pitkä ja koruton. Seinät eivät olleet säihkyneet, kristallit eivät olleet huokuneet valoa. Ovien oli oltava keskellä linnaa näissä kerroksissa, sillä ne olivat samalla tapaa jykevät ja synkkyydessään mahtavat kuin salin ovet. Mutta missä, missä ruhtinas oli muistossa seissyt ja katsonut usvan läpi minuun? Minne hän oli raahannut Charlotten? Missä ruhtinas oli vuodattanut kyyneleitä kenties ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässään? Missä? Alhaalla odottivat vain tyrmät, kapeat käytävät ja suuri luola, ylhäällä olivat vain luhistuneen linnakkeen rauniot. Kumpaankaan ovet eivät sopisi, joten niiden oli oltava täällä. Muiston oli oltava peräisin täältä, ruhtinaan linnan keskeltä.