Lohikäärmeen valssi

17. Nukke

Päivät matelivat muuttumattomina eteenpäin, tai siltä se ainakin tuntui. Makasin vuoroin valveilla, vuoroin hereillä. Koputusta ei ollut kuulunut, kivimiehet eivät olleet tulleet ja siksi en ollut vaivautunut nousemaan. Pelkäsin pelon saavan minusta uudelleen vallan, jos siirtyisin tuolille istumaan ja tuijottamaan ovea. En halunnut täyttää mieltäni uudelleen kauhukuvilla. Sängyssä saatoin edes yrittää nukkua ja pitää siten pelon aisoissa. Ainakin yritin uskoa niin.

Huoneessa oli pimeää. Vuoteen verhot olivat kiinni. Tuntui kummalliselta, että pystyin vain makaamaan tekemättä mitään. Viikko sitten olisin nauranut pelkälle ajatukselle toimettomuudesta. En ollut noussut vuoteesta kertaakaan sen jälkeen, kun olin edellisen illallisen jälkeen kömpinyt lakanoiden väliin. En osannut arvioida, kuinka paljon aikaa siitä oli, eikä sillä tainnut olla edes väliä. Sama se oli, odotinko kivimiesten tuloa pukeissa ja hermorauniona vai puolialastomana ja lamaantuneena. Olotilani tuskin vaikutti siihen, milloin ruhtinasta huvitti leikkiä uudella lelullaan.

Olin maannut kauan kyljelläni, rutistaen peittoa itseäni vasten. Häpeä kärkkyi mieleni sopukoissa, tunsin sen odottavan tilaisuutta iskeä. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt. Se ei kavunnut hartioilleni näkymättömäksi painoksi. Ihan kuin sekin olisi turtunut valkean vankilan vaikutuksesta. Yhden ajatuksen häpeä oli kuitenkin onnistunut juurruttamaan päähäni:

Sinä et kelpaa hänelle.

Ruhtinas oli torjunut minut. Minun ei tarvinnut maata hänen kanssaan. Sen olisi pitänyt olla helpotus, mutta ei ollut. Hän oli epäsuorasti kieltäytynyt. Hän oli nauranut minulle, kun olin tarjonnut hänelle neitsyyttäni.

Jollain tapaa tunsin itseni loukatuksi. Se oli typerää, sillä enhän minä missään tapauksessa halunnut olla ruhtinaan kanssa intiimisti. Siltikin, olin jo matkalla yrittänyt totuttautua ajatukseen, että minusta tulisi hänen rakastajattarensa, hänen huoransa.

Ruhtinaalla oli ollut kenties satoja naisia ennen minua. Olin varma, että suurin osa heistä oli ollut aatelisia, kauniita ja viehättäviä, sellaisia kuin neidot kuninkaan palatsissa. Sitten tulin minä, ruma ja muodoton piika. En ollut naisellisuuden valioyksilö. Kuningas Ulmer ja lordi Darcy olivat tehneet sen erittäin selväksi, mutta ruhtinas piti minua niin vastenmielisenä, ettei hän kelpuuttanut minua edes huorakseen. Se satutti minua enemmän kuin tahdoin itselleni myöntää.

Olin kuvitellut tietäväni, millaista elämä ruhtinaan luona olisi. Olin kuvitellut tietäväni, millainen ruhtinas olisi ja mitä hän minulta haluaisi. Kun olin ehdottanut, että antaisin ruhtinaan ottaa neitsyyteni, olin kuvitellut toimivani hänen tahtonsa mukaisesti. Olin ajatellut, että jos tekisin itse aloitteen, hän olisi.. olisi mitä? Ollut hellä? Tehnyt sen miellyttävästi kuten rakastuneet rengit palvelustyttöjen juoruissa? Oma naiiviuteni sai minut melkein hymähtämään. Jos ruhtinas ottaisi minut, mistä en ollut enää täysin varma, hän ottaisi minut väkisin eikä edes yrittäisi tehdä sitä hienovaraisesti.

Tiesin, ettei surkuttelusta ollut apua. Itsesäälissä rypeminen ei auttaisi minua selviytymään tai ottamaan selvää ruhtinaan mieliteoista. Silti ajatus vuoteesta nousemisesta tuntui ylivoimaiselta ja turhalta. Turhalta siihen asti, kunnes kuulin kahahduksen. Käännyin ja tähyilin verhojen läpi pimeään. Olinko vain kuvitellut äänen? Ei, nyt se kuului taas. Vedin vuoteen verhot syrjään ja laskeuduin vuoteelta lattialle. Kristallien hehku valaisi huoneen paljastaen jotain, joka sai minut kiljaisemaan.

Tummanpunainen samettimekko leijui ilmassa keskellä huonetta. Kuulemani ääni tuli sen helmasta, joka osui lattiaan. Vetäydyin vaistomaisesti seinää vasten. Oma, kimeä kiljaisuni hiljaisuuden keskellä säikäytti minut pahemmin kuin leijuva mekko. Suljin silmäni ja hengitin raskaasti. Tämä ei voinut olla todellista. Tämän oli pakko olla unta, mutta avatessani silmäni mekko oli edelleen siinä. Nyt kuitenkin huomasin, ettei mekko ollut se, mikä leijui, vaan sitä kannattelevat valkoiset hansikkaat .