Lohikäärmeen valssi

23. Toinen kolmesta

Minä leijuin. Jalkani koskettivat utuista maata, mutta en tuntenut mitään. Mikään ei ollut kovaa. Kaikki oli utuista ja pehmeää, rauhaisaa. Ei ollut mitään muuta kuin rauhaa.

Kuuntelin kaunista musiikkia, joka kuului vienona kuiskauksena valkean sumun keskeltä. Kuulin äänet, musiikin mukana tanssivat askeleet. Erotin kaksi kaukaista hahmoa, jotka tanssivat yhdessä valkoisessa pehmeydessä.

Ojensin kättäni hahmojen luo, liikutin jalkaani. Pehmeys ei kannatellut enää painoani, jalkani humahtivat sen läpi. Yritin kurottaa, tarttua kiinni pehmeyteen, jota ei enää ollut. Minä putosin, mutta en huutanut. Putosin vain.

Räväytin silmäni auki. Usva oli poissa, ei sitä ollut koskaan ollutkaan. En ollut pudonnut, en ollut kuollut. Olin omassa sängyssäni. Ainoa, mikä oli pudonnut, oli lattialle potkittu peitto.

Nousin istumaan, pyyhkäsin palmikosta purkautuneet kiharat sivuun kasvojeni edestä. Minun oli kylmä. Nousin ylös, nostin peiton lattialta syliini. Olisin tahtonut jäädä vielä vuoteeseen, mutta oudon unen rauhaisa haikeus vaivasi minua.

Uni oli tuntunut liian oudolta. Se ei ollut tuntunut unelta, vaan ennemminkin muistolta. Joltain, mikä oli joskus ollut olemassa. Joltain tärkeältä, jota en saisi unohtaa, mutta olin jo unohtanut.

Ravistin päätäni, mitä minä oikein ajattelin? Olin nähnyt unta ja se siitä. Nyt olin hereillä eivätkä kummalliset unet kuuluneet päivään. Sitä paitsi minun kuuluisi olla tyytyväinen, sillä ainakin olin uneksinut vaihteeksi jostain muusta kuin painajaisteni lohikäärmeestä.

Heitin peiton sylistäni vuoteelle. Petasin vuoteen pikaisesti, mutta siististi. Se oli rutiini, josta en vieläkään osannut päästää irti. Siirsin pylvässängyn harson sivuun, astuin huoneen kirkkauteen. Uni jäi hämärään harson taakse, jonne se myös kuului.

Huoneen kirkkaus karkotti unen rippeet. Kohtasin hansikkaat, joiden läsnäoloon olin jo tottunut. Ne eivät enää kaikesta luonnottomuudestaan huolimatta karmineet minua. Olin tottunut niihin samaan tapaan kuin ruhtinaaseen.

Tunne sisälläni hypähti, kun vain ajattelinkin ruhtinasta. Häpeä kuitenkin kiilasi järki apunaan sen ja minun väliin. Ne murskasivat tunteen, eivät päästäneet sitä valtaan. Eivät nyt, kun seisoin yksin valkoisessa huoneessa hansikkaiden puetettavana.

Olin luullut pystyväni oppimaan pitämään ruhtinaasta. Olin luullut jo antaneeni periksi tunteelle sisälläni. Olin luullut pystyväni luottamaan ruhtinaaseen, tuntemaan hänet. Mutta nyt tunsin hänet liian hyvin, tunsin hänen verisen menneensä, ainakin osan siitä. Olin luullut haluavani tietää, mutta nyt en ollut siitä enää läheskään yhtä varma. Mitä muuta ruhtinaasta vielä paljastuisi raa'an teurastajan lisäksi?

Ei mitään. Hän on pelkkä murhaaja ja sinä herkkäuskoinen hölmö.

Häpeän sanat kiristivät rintaani yhtä tiukasti kuin hansikkaiden nyörittämä mekon selkämys. Miksi minun oli täytynyt pilata kaikki? Miksi en ollut vain voinut tyytyä sadunomaiseen valheeseen?

Tunne sisälläni kamppaili häpeää vastaan, muistutti ruhtinaan lempeydestä. Lämmöstä, joka välillämme oli. Ruhtinas ei ollut koskaan satuttanut minua, hän halusi olla minulle hyvä. Minä halusin luottaa ruhtinaaseen, mutta miten ikinä pystyisin siihen?

Hansikkaat nykäisivät viimeisen kerran saaden minut vetämään tiukasti henkeä ja ajatukseni katkeamaan. Sininen mekko oli kevyt, mutta mieleni raskaus painoi minua kasaan.

Halusin vaalia lämpöä. Halusin ruhtinaan olevan hellä, ainoastaan sitä, mutta sitä hän ei pelkästään ollut. Hän oli myös ja ennen kaikkea Lohikäärmeruhtinas, julma raakalainen. Siltikin hän oli minulle joku, josta välitin, vaikka tiesin sen olevan väärin.