Lohikäärmeen valssi

2. Äpärästä tyttäreksi

"No oli jo aikakin!" isäntä ärähti, kun kaadoin hänen pikarinsa täyteen pisteliään hajuista viiniä. 

"Anteeksi isäntä", pahoittelin nöyränä, vaikka omasta mielestäni en ollut viivytellyt. Suunnitelmani Eleanorin pelastamiseksi oli kehkeytynyt ajatuksissani nopeasti, mutta sen onnistuminen ja toteuttaminen vaati isännän hyväksyntää, ja juuri isännän suostumuksen saaminen oli tässä vaikeinta. Siihen tarvittiin nöyrä asenne, ja viiniä. Paljon viiniä.

Rouva mulkoili minua kuin syöpäläistä teekuppinsa takaa, kun täytin isännän pikaria kerta toisensa jälkeen,sitä mukaan kuin se tyhjeni, eli tiuhaan tahtiin.

"Lopeta heti!" rouva kivahti. "Yritätkö sinä äpärä juottaa mieheni humalaan?"

Itseasiassa juuri sitä yritin tehdä, ja isännän punehtuneista kasvoista ja haparoivasta käden liikkeestä päätellen olin onnistumassa. En kuitenkaan ehtinyt vastata mitään, sillä isäntä ärhänteli jo vaimolleen vastaan.

"Minä juon jos haluan!"

"Etkä juo! Sinun viininkulutuksesi on jo naurunaihe seurapiireissä, enkä minä sinun vaimonasi.. CHARLES!" rouva kirkaisi ja pudotti teekuppinsa lattialle, joka särkyi tuhanneksi sirpaleeksi, kun isännän viinipikari kilahti seinää vasten vain muutaman sentin päästä rouvan ohimosta. Huokaisin äänettömästi, sillä minähän se olisin, joka  joutuisi siivoamaan lattialta teekupin sirpaleet.

"SAATANA!" isäntä karjaisi niin kovaa, että jopa Eleanor hätkähti. Rouva tuijotti miestään tyrmistyneenä, kykenemättä moittimaan tätä mitenkään. Minä siirryin vähin äänin sivummalle, jättäen melkein tyhjän viinipullon pöydälle. Nyt oltiin lähellä ratkaisevaa hetkeä.

Isäntä valahti pöydän päälle ja alkoi itkeä. Viini oli tehnyt tehtävänsä. Isäntä uikutti juovuspäissään vielä pahemmin kuin rouva upseerin vierailun aikana. Eleanor nousi ylös ja siirtyi syleilemään isäänsä. Hymyilin mielessäni. Tämä meni juuri niin kuin pitikin.

"Isä rakas, ei mitään hätää. Älä itke", Eleanor puhui lempeästi kuin lapselle ja suukotti juopunutta isäänsä poskelle. Sellainen Eleanor vain oli, lempeä ja aina huolehtimassa muista. Nieleskellen omia kyyneleitään, Eleanor yritti kuulostaa urhealta: "Minä.. minä pärjään kyllä ruhtinaan luona."

Minusta kuitenkin kuulosti siltä, että Eleanor yritti vakuuttaa itseään ennemmin kuin isäänsä.

"Ei, Eleanor, sinä et ymmärrä!" isäntä rutisti Eleanoria kuin hänen esikoisensa olisi ollut kasa kultaa. "En voi menettää sinuakin sille elukalle!"

"Charles, nyt riittää!" rouva tiuskaisi aikeissaan pistää lopun koko ruikutukselle.

Nyt oli minun vuoroni. Laskin mielessäni kolmeen, ja etsin mahdollisimman lannistunutta äänensävyä. Kaikki olisi kiinni tästä esityksestä.

"Isäntä, ehkä teidän ei tarvitse luovuttaa Eleanoria ruhtinaalle", sanoin hiljaa. "On toinenkin vaihtoehto."

Kaikki kolme kääntyivät tuijottamaan minua. Eleanor hämmentyneenä, isäntä ärtyneenä ja rouva suorastaan murhanhimoisena.

"Mitä pirua sinä tyttö höpötät?" isäntä murahti Eleanor polvellaan.
Nielaisin pelokkaana. 

"Minä, isäntä. Minä olen toinen vaihtoehto", rohkenin kohottaa katseeni ja tuijottaa isäntää silmiin. "Neidon ei ole pakko olla esikoinen."

"Mitä sinä pirulainen vihjaat?"

"Tunnusta minut, niin voin ottaa Eleanorin paikan, toisena tyttärenäsi."

Sanani eivät aiheuttaneet vitsan iskuja eikä karjuntaa, vain epävarman ja vihaisen hiljaisuuden, joten koin parhaakseni jatkaa, kun tilanne vielä sen salli.

"Tunnusta minut," toistin varmemmin, kovemmalla äänellä.
"Ette häviäisi siinä mitään. Pääsisitte eroon minusta, lopullisesti, ilman kiusallisia kysymyksiä. Todennäköisesti kuolen viikon sisällä, jos päätätte lähettää minut ruhtinaan luo," pidin pienen hengähdystauon, tarkkaillen isännän kasvoja.
"Sitähän te olette toivoneet, minun kuolemaani. En enää tahraisi nimeänne," siirsin katseeni Eleanoriin, kun lausuin suunitelmani lopetussanat: "ja kaikkein tärkeimpänä, Eleanor pelastuisi."

Kesti muutama sekunti, ennen kuin rouva pomppasi seisomaan, kasvot raivosta vääristyneinä. 

"Kuinka sinä huoranpenikka kehtaat!" rouva kiljui ilmiselvästi aikeinaan lyödä minua. "Sinä et ole MINUN AVIOMIEHENI lapsi!" 

"Olkaa mitä mieltä haluatte, mutta se on ainoa keino pelastaa Eleanorin", otin varmuuden vuoksi muutaman askeleen verran etäisyyttä räjähtämispisteessä olevaan rouvaan, sillä tiesin itsekin olevani heikoilla jäillä. Oli vain ajan kysymys, milloin hatara jää murtuisi

"Charles, sano jotain!" rouva vaati täristen silkasta raivosta. "Sano ettei tuo äpärä ole sinun lihaa ja vertasi! SANO SE!"

Mutta isäntä ei sanonut mitään, tuijotti vain synkkä ilme kasvoillaan vuoroin minua, ja vuoroin Eleanoria, joka yhä istui isänsä sylissä. Lopulta isäntä avasi suunsa:
"Serafina, ole hiljaa! Minun täytyy ajatella."

Rouvan suu loksahti auki epäuskosta. Raivonpurkaus oli saamassa uuden kohteen. "Charles! Et voi tosissasi harkita..!"

"SERAFINA! ISTU ALAS JA OLE HILJAA!" isäntä huusi niin kovaa, että rouva melkein kompastui tuoliin perääntyessään miehensä luota. Rouva istui alas, mutta tuijotti minua vihaisemmin kuin koskaan. Nielaisin jääden odottamaan isännän päätöstä.

Kului useita minuutteja. Oli hiirenhiljaista. En uskaltanut liikkua, eikä uskaltanut kukaan muukaan. Kaikki tuijottivat isäntää, jonka otsan juonteet olivat painuneet syviksi rypyiksi. Varovasti Eleanor siirtyi isänsä sylistä viereiselle tuolille. Isäntä tuskin edes huomasi sitä, tai sitten ei vain välittänyt.

Loputtoman pitkän tuntuisen ajan jälkeen isäntä nousi äkisti ylös ja muutamalla harppauksella hän asteli luokseni. En ehtinyt reagoida mitenkään, saati edes säikähtää kunnolla. Isäntä tarttui leuastani kiinni ja väänteli päätäni puolelta toiselle. Ote oli luja, ja se sattui. Voimakkaasti viiniltä haiseva hengitys poltteli sieraimiani, mutten uskaltanut rimpuilla vastaan.
"Sinä röyhkeä, saatanan kirottu ansaitsisit kuolla!"

Se oli sitten siinä. Lähetin mielessäni äänettömän rukouksen taivaisiin. Olin varma, että isäntä iskisi minut kuoliaaksi tähän paikkaan. Epätoivoinen suunnitelmani päättyisi kuolemaani, eikä Eleanor saisi edes mahdollisuutta pelastua. Valmistelin itseäni nyrkin iskuja varten, rukoillen anteeksiantoa.

Yllätyksekseni iskuja ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan isäntä päästikin irti ja tuijotti minua leiskuvin silmin.
"Mutta tämän yhden ainoan kerran sinä olet oikeassa." 

Jäin typeryyntyneenä seisomaan paikoilleni, hapuillen tukea seinästä. Minusta tuntui, että saattaisin pyörtyä. Tarkoittiko isäntä todella mitä sanoi? Aikoiko hän tosiaan tunnustaa minut lapsekseen?

Vastaus oli kyllä, sillä isäntä kääntyi ympäri katsomatta kehenkään päin, ja marssi eteishalliin kuin myrskyn merkki huutaen mennessään:
"Laittakaa hevoset valmiiksi! Hakekaa pappi heti paikalla!"