Lohikäärmeen valssi

31. Pelko

Jostain tippui vettä.

Se oli ensimmäinen ajatus, joka onnistui läpäisemään pimeyden. Pisaroiden hajoaminen synnytti äänen, joka onnistui lävistämään mieltäni peittävän pimeyden. Hitaasti tunsin herääväni. Valuvan veden ääni oli sietämätön, mutta minä kuulin sen. Kuulin sen. Maailma ei ollutkaan hukkunut pimeyteen. Minä en ollut tukehtunut pimeyteen. En ollut kuollut, olin yhä elossa.

Putoavien pisaroiden lisäksi tietoisuuteni tavoitti jyskyttävä pääkipu. Käteni olivat kummallisen puutuneet, kurkkuni oli rutikuiva. Yritin nielaista sylkeä, mutta se ei auttanut. Silmien avaaminen tuntui liian työläältä ja epämukavalta. Jos pitäisin silmäni kiinni, en muistaisi. Muistaisi mitä? Muistikuvani olivat sekavia. Olin päässyt tunneleihin, mutta mitä sen jälkeen? Uusi pisara läiskähti rikki ja silloin avasin silmäni. Tuijotin pimeyttä erottamatta siitä mitään. Olinko tullut sokeaksi? Sydän jyskyttäen tuijotin pimeään, joka oli luonnollista. Pimeää, kylmää ja kosteaa, mutta ei taikuudesta syntynyttä.

Taikuus. Taikuus oli hallinnut tunneleita ja koko vuorta. Muistin eksymiseni ja linnun. Muistin väen ja heidän lumouksensa. Muistin julman pimeyden, joka oli rikkonut sen. Pimeyden, joka yhdessä varjon kanssa oli hyökännyt kimppuuni, tukahduttanut ja vanginnut minut. Suljin uudestaan silmäni, sillä en halunnut muistaa enempää. En halunnut muistaa jäätävän kylmiä silmiä, jotka olivat loistaneet läpi pimeän. Ruhtinasta, jonka hyytävät sanat pakottivat minut muistamaan.

Säälittävä karkumatkasi päättyy tähän.

Ruhtinas oli ollut siellä. Hän oli saanut minut kiinni.

Palelin, eikä kylmyys johtunut vain kosteudesta. Kylmyys iski kehooni jään lailla ymmärtäessäni kaiken menneen pieleen. Ruhtinas oli saanut minut kiinni, mutta mitä hän oli tehnyt minulle? Yritin venytellä karkottaakseni kylmän, saadakseni vereni kiertämään ja kehoni lämpenemään. Liike ei onnistunut. Käteni eivät suostuneet vaihtamaan asentoaan, eivät tulemaan alas. Nykäisin ylävartalollani kaikin voimin, mutta se ei auttanut. Sen sijaan, että käteni olisivat laskeutuneet alas, kuului metallinen kilahdus ja ketjun kiristyvä ääni. Kahleen ääni.

Pelko siitä, mitä minulle todella oli tapahtunut, jähmetti kehoni. Yritin nousta jaloilleni, mutta sekään ei onnistunut. Uusi kilahdus, uusi ketjun kiristyminen. Tunnustelin varpaillani maata ja löysin rautaisen ketjun, joka kytkeytyi rosoiseen rautapantaan nilkkojeni ympärillä. Raskaat kahleet pitivät minut polvillani maassa ja roikkumassa käsieni varassa seinällä.

Ruhtinas oli vanginnut minut. Hän oli kahlinnut minut raajoistani kiinni pimeään loukkoon.

Kohotin kasvojani pimeyttä kohti. Nyin raivoisana seinään kytkettyjä käsiäni, mutta kahleet eivät antaneet periksi. Hyödytön riuhtomiseni vain kiristi kahleita.

"Et voi tehdä näin, et voi pitää minua täällä!" vihaiset huutoni kaikuivat kivisillä seinillä. "Päästä minut! Päästä!"

Ääneni kaikui pimeydessä saamatta vastakaikua. Kukaan ei vastannut huutoihini, jotka pian lakkasivat vaatimasta vapautta. Viha hiipui äänestäni nopeammin kuin olin uskaltanut pelätä. Vihaiset vaatimukset hiipuivat toivottomaksi aneluksi. Pelko syöpyi jokaiseen valitukseen, joka karkasi huuliltani pimeyteen odottamaan katoamistaan.

Pelkäsin, mitä ruhtinas aikoi tehdä minulle. Olin suututtanut hänet ja loukannut häntä. Tiesin, millaisiin julmuuksiin hän halutessaan kykeni. Kuinka paljon hän halusi kostaa minulle? Minkä hinnan hän aikoi panna minut maksamaan typeryydestäni? Sillä sitähän koko surkea pakosuunnitelmani oli ollut, pelkkää typeryyttä.

Olin tiennyt, ettei riski kannattaisi. Olin tiennyt ruhtinaan saavan minut todennäköisesti kiinni. Silti olin päättänyt yrittää ja se oli johtanut vain siihen, että viruisin kenties viikkoja kahleissa kuin paatunut rikollinen. Miten olin saattanut olla niin typerä? Minun oli ollut pakko, sillä muutoin ruhtinas olisi kironnut minut. Sen lisäksi, vaikka en halunnut myöntää sitä, osa minusta oli halunnut uskoa, uskoa ruhtinaan hyvyyteen. Siihen, että vaikka jäisin kiinni, ruhtinas ei voisi satuttaa minua.