Lohikäärmeen valssi

5. Isä ja tytär

Käytävän lattia tuntui kylmältä paljaita varpaitani vasten. Seisoin pitkään Eleanorin ovella. En pystynyt irrottamaan kämmentäni sen siniseksi maalatusta pinnasta. 

Ristiriita halkoi sydäntäni kahtia. Osa minua huusi, ei, vaati avaamaan oven ja kömpimään takaisin Eleanorin viereen. En halunnut jättää häntä yksin tähän surun ja epätoivon täyteiseen taloon, jonka kulisseja oli pidetty pystyssä liian monen särkyneen sydämen kustannuksella. Samalla kuitenkin tiesin, että minun oli hylättävä Eleanor, jätettävä hänet yksin. Minun oli tehtävä näin, se oli Eleanorin hengen hinta. Sen hinnan olin valmis maksamaan omalla hengelläni.

Lopulta irrotin käteni oven pinnasta. Suljin silmäni, hengitin raskaasti ja tukahdutin haluni palata Eleanorin lämpimään syleilyyn. Olin valintani tehnyt.

Porras kerrallaan laskeuduin alas, ensin toiseen ja sitten ensimmäiseen kerrokseen. Talo oli hiljainen, kaikki nukkuivat. Tunsin seinillä olevien esi-isien ja sukulaisten muotokuvien  tuijottavan minua kylmästi. Jopa maalaukset tuomitsivat minut ja päätökseni. Tosin minusta tuntui, että päätin tai tein sitten mitä tahansa, aina minut tuomittiin niiden seurauksena.

 Yksikään porras ei narahtanut askelteni alla, yksikään lankku ei ilmiantanut hiiviskelyäni. Vuosien saatossa olin oppinut tietämään, mitkä portaat narisivat, ja kuinka kulkea äänettömästi yön hämärässä. 

Yöt olivat olleet minun ja Eleanorin yhteistä aikaa. Öiseen aikaan säätyerot väliltämme olivat hävinneet muutamiksi tunneiksi. Miten onnellisia tunteja ne olivatkaan olleet! Silloin olimme saattaneet nauraa kihertää isäntäväen turhamaisille vieraille ja keikaroivalle käytökselle, itkeä surujamme ja jakaa salaisuuksiamme. Ne yöt olivat nyt takanapäin. 

Kaide käteni alla loppui. Olin saapunut portaiden alapäähän. Enää yksi askelma jäljellä, sitten viimeinenkin yö olisi ohi. Jalkani tärisivät, en halunnut ottaa sitä askelta. Jouduin pakottamaan jalkani liikkeelle. Tämä oli Eleanorin parhaaksi, ja se oli kaikkein tärkeintä.

Noin. Askel oli otettu, ja seisoin tukevasti eteishallissa. Sileät kivilaatat olivat kovia ja puulattiaa kylmempiä, mutta nyt minun ei tarvinnut enää varoa askeliani. Kivilaatat eivät narisseet tai äännehdelleet jalkojeni alla. Kiiruhdin hallista salonkiin, sitä kautta pääsisin pikimmiten komeroni turviin, tutun pimeyden hellään huomaan.

Salongista kajasti yllättäen valo. Pysähdyin varoen ovenrakoon tuijottamaan.

 Yksinäinen kynttilä paloi salongin suuren mahonkipöydän päällä, lähes tyhjän viinipullon ja tyhjän pikarin vierellä. Pöydän ääressä istui kumara mies, hartiat lysyssä, selkä minuun päin. Miehen koko olemus oli niin lannistunut, etten voinut itselleni mitään. Tuo mies oli vielä alkuillasta ollut valmis kuristamaan minut, mutta silti, vastoin kaiķkea järkeä, tunsin isää kohtaan sääliä.

Hiljaa työnsin oven auki, ja kävelin isän vierelle epävarmana siitä, miten hän reagoisi läsnäolooni ja siihen, millä nimellä olin häntä aikeissa kutsua.

"Hei isä", tervehdin hiljaa. Ensimmäinen kerta, kun kutsuin häntä ääneen isäkseni. Isä, ei enää isäntä.

Charles nosti katseensa tyhjästä viinipikarista. Melkein säikähdin hänen lasittunutta ilmettään. Kynttilän kelmeässä valossa hän näytti kovin vanhalta ja väsyneeltä. Paljon vanhemmalta, kuin miltä hänen ikäisensä miehen kuuluisi näyttää. Hän oli alkanut kaljuuntua. Sen näki nyt, kun hänelle ei ollut valkeaa puuteroitua peruukkia. Suru oli piirtänyt hänen kasvoilleen uurteita, jotka eivät sopineet hänelle lainkaan.

"Sarah." 

Isän katse kirkastui, ihan kuin hän olisi yhtäkkiä muistanut jotain hyvin tärkeää. Hänen rubiinisormuksella varustettu kätensä hapuili omaani, ja annoin hänen tarttua siihen. Isän katse oli muuttunut lähestulkoon anovaksi, ja hän puristi kättäni kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä.
"Sarah, sinun täytyy luvata minulle, että etsit hänet! Pakota se elukka kertomaan, mitä se teki hänelle!" 

Olin niin yllättynyt isän reaktiosta, etten aluksi ymmärtänyt, mistä hän puhui. Katsoessani isän kyynelistä kostuneita silmiä, oivalsin.
"Charlotte", sanoin ymmärtäväisenä. "Haluat minun löytävän Charlotten."

Isä nyökkäsi, puristi entistä lujempaa kättäni. Hän  melkein vinkaisi kuullessaan ensirakkautensa nimen. 

"Minä lupaan yrittää", lupauduin vaistomaisesti, mitä muutakaan tässä tilanteessa olisi voinut sanoa? Charlotte oli kuollut, tapettu. Pahimmassa tapauksessa syöty. Miten kummassa pystyisin pitämään lupaukseni? Pakotin synkät epäilyni mieleni taka-alalle, halusin elää tässä hetkessä juuri nyt, murehtimatta tulevaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä osoitti minkäänlaista kiintymystä minuun.

Olin aikeissa sanoa vielä jotain, mitä tahansa, voidakseni pitää tästä hetkestä vielä hetkisen kiinni. Se kuitenkin lipui otteestani pois, kuten myös isän käsi. Isän katse muuttui takaisin etäiseksi ja lasittuneeksi, ja hän naulitsi sen ahnaasti viinipulloon, ja kaatoi sen viimeiset pisarat pikariinsa.  Hetki tyttären ja isän välillä oli ohi, enkä saisi sitä enää milloinkaan takaisin.

 Vetäydyin hiljaa palvelusväen tiloihin vievälle ovelle päin. Olin surullinen. En itseni, vaan isän puolesta. Charles oli kerran ollut nuori, arvostettu ja rakastunut. Nyt hän oli vanha sydänsuruissa rypevä juoppo, joka oli menettänyt kaiken arvovaltansa. 

Painoin ovenkahvan alas, ja pukkasin ovea kevyesti, jotta se aukenisi. Ovi oli vanha ja kosteudesta kärsinyt, useimmiten jumissa. Helpotuksekseni se aukeni nyt kuitenkin kiltisti. Olin aikeissa pujahtaa sisään, mutta isän ääni keskeytti liikeratani:

"Sarah, sinä olet ollut hyvä tytär."

Sydämeni jätti lyönnin välistä. Tähän olin kaikkein vähiten varautunut. Hengitykseni muuttui tiheämmäksi. En vastannut mitään, en edes kääntynyt katsomaan. Puijahdin nopeasti  käytävään, hapulin tieni pimeässä komerolleni.

Kai minun olisi kuulunut sanoa, että sinäkin olet ollut hyvä isä, mutta olisi ollut valetta sanoa niin, enkä minä ollut valehtelija.