Lohikäärmeen valssi

7. Matkaseuraa

Oli kulunut suunnilleen vuorokausi lähdöstäni Charlesin kartanolta. Olisin halunnut sanoa kotoa, mutta se talo ei ollut koskaan ollut sitä. Ei todella. Kotonaan ihminen tunsi olevansa turvassa ja rakastettu. Minä olin tuntenut niiden sijaan pelkoa ja kipua.

Vaunujen pyörien natina, hevosten ääntely, sotilassaattueen rengashaarniskojen kalina ja alati vaihtuvat maisemat turruttivat ajantajuni ja ajatukseni. Pääni tuntui olevan täynnä paksua harmaata usvaa, jonka läpi en päässyt, vaikka kuinka yritin.

Oloni oli ahdistunut. Kaipasin yksityisyyttä, ja minulla oli jatkuvasti turvaton olo näiden miesten keskellä. Heidät oli tarkoitettu turvakseni, mutta tunsin itseni rikolliseksi. Vartijat eivät antaneet minun poistua vaunuista kuin lyhyille jaloitteluille taukojen aikana, ja silloinkin seurassani kulki vähintään kaksi vartijaa.

Vartijat olivat vakavia, hiljaisia ja lyhytsanaisia miehiä. Eivät he varsinaisesti olleet epäkohteliaita saati kunniattomia, mutta melko karskeja kuitenkin. Kukaan heistä ei ollut yrittänyt kajota minuun tai sanonut mitään epämiellyttävää, mutta silti tunsin oloni pienen pieneksi hiireksi. Hiireksi, joka pelkäsi kissan hyökkäävän mistä suunnasta tahansa.

Ainut seuralaiseni, jolle saatoin halutessani puhua, oli vartioston johtaja, kapteeni Valen. Valen oli sama mies, joka oli auttanut minua nousemaan vaunuihin ja kysynyt, ettenkö halunnut lausua hyvästejä. Onnekseni hän ei ollut matkan aikana kysellyt mitään entisestä elämästäni ja lähtökohdastani.

Valen oli matkustanut koko ajan kanssani vaunuissa, toki kohteliaisuussyistä hän oli istunut vastakkaisella penkillä. Valen oli ehkä iältään nelisenkymmenissä. Hänen ajamaton parransänkensä oli väriltään harmaa, astetta vaaleampaa sävyä kuin hänen tummanharmaat silmänsä. Kapteeni vaikutti miellyttävältä henkilöltä lyhyen tuttavuutemme perusteella, ja olin kiitollinen hänen seurastaan.

Olimme keskustelleet vain vähän, mutta halusin tietää käytännönasioista. Valen vaikutti olevan oikea henkilö vastaamaan kysymyksiini, sillä hän oli antanut ymmärtää, että oli ollut vastuussa neitojen kuljettamisesta Lohikäärmeruhtinaan luo jo vuosikymmenien ajan.

"Mitä tapahtuu, kun saavumme perille?"

Valen käänsi katseensa pois ohi vilahtelevista maisemista ja räpäytti hämmästyneenä silmiään. "Mitä neiti tarkoittaa?"

"Mitä tarkkaan ottaen tapahtuu, kun saavumme vuorille?" kysyin uudelleen kärsimättömänä ja ärtyneenä. "Hylätäänkö minut vain ruhtinaan luo ilman minkäänlaista ohjeistusta siitä, miten minun kuuluisi toimia säilyäkseni hengissä?"

"Me emme mene suoraan vuorille", Valen kertoi hieman kiusaantuneena kohentaen istuma-asentoaan punaisella sametilla vuoratulla penkillä. "Menemme ensin kuningas Ulmerin palatsiin ja.."

"Että mitä?" henkäisin kauhistuneena. Minäkö kuningas Ulmerin palatsiin? Miksi ihmeessä? Olin kuvitellut matkan päättyvän vuorille, ja siinä se. Kauhuskenaariot ja miljoonat asiat, jotka voisivat mennä pieleen, täyttivät mieleni salamaakin nopeammin. Huolestuneisuuteni ilmeisesti näkyi naamastani Valenin kasvojen reaktiosta päätellen.

Valen katsoi minua kummastuneena.

"Palatsissa te tapaatte hänen majesteettinsa ja kuulette tarkemmat ohjeet.. roolistanne, ja siihen liittyvistä odotuksista. Eikö isänne kertonut teille mitään protokollasta?"

Nyt minä katsoin vuorostani Valenia hämmentyneenä, ennen kuin oivalsin, mitä hän kysymyksellään tarkoitti. Charlotte, jälleen kerran. Isä oli kokenut tämän jo kerran aiemmin, Charlotten lähdön aikaan. Ymmärsin hyvin, miksei isä ollut kertonut minulle mitään tähän liittyvästä protokollasta, mutta Valen eì ymmärtäisi.

"Emme olleet.. kovin läheisiä isäni kanssa", mutisin kömpelösti vastaukseksi. En tosiaankaan halunnut avautua kapteeni Valenille, kuinka sana 'isä' merkitsi minulle väkivaltaa, pelkoa ja turhaa toivoa.

Valen nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. "Voin selventää neidille tulevia tapahtumia, mikäli niin tahdotte."

"Sarah", tokaisin yllättäen kapteenin ja samalla itsenikin. "Nimeni on Sarah. Voisimmeko tehdä sinnuttelukaupat? 'Neiti' ei oikein ole sopivin ilmaisu kuvailemaan minua."

Valenin suupielet kaartuivat hymyyn."Kuten haluat. Sen minä vain sanon, että olet totta vie erityislaatuinen nainen, Sarah."

Oman nimeni kuuleminen toisen ihmisen suusta sai minut hätkähtämään, vaikka juuri olin sitä itse pyytänyt. Sarah. Sarah, oikea ihminen, ei pelkkä tyttö. Joku vaivautui käyttämään minusta etunimeäni. Minulla oli merkitystä. Nimelläni oli arvoa. Se tuntui vieraalta, pelottavalta ajatukselta.

"Mitä tarkoitat? Miten niin olen erilainen?" kysyin henkäisten pingottuneesti.

"Erityinen, ei erilainen," Valen naurahti saaden oloni hivenen rennommaksi. "Vaikka olet sinä sitäkin. Tarkoitan, etten ole tavannut koskaan aiemmin näiden vuosien aikana neitoa, joka suhtautuisi Lohikäärmeruhtinaan linnaan tyynen asiallisesti kuten sinä, mutta saa melkein sydänhalvauksen kuullessaan kutsusta kuninkaan palatsiin."

"Enkä saanut", kiistin kiivaasti. "Pelkään ruhtinasta siinä missä kuka tahansa muukin järkevä nainen. Mutta kuningas Ulmerin palatsi on kokonaan eri asia! En vain pysty kuvittelemaan itseäni hovielämään saati kuninkaan eteen. Siinä kaikki!"

Valenin hymy oli tietäväinen, kujeileva. "Jos niin sanot."

Välillemme laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Kiukunpuuska sai minut automaattisesti ristimään käteni puskaan ja siirtämään katseeni ohi kiitäviin maisemiin. Kapteenin sanat vaivasivat mieltäni. Suhtauduinko ruhtinaan linnaan todella niin kuin Valen sanoi, tyynen asiallisesti? Miten edelliset neidot olivat sitten suhtautuneet? Olivatko he olleet hysteerisiä? Kuuluisiko minun olla hysteerinen, itkeä ja vaikertaa kohtalon julmuutta? Ahdistuksen ikävä möykky kasvoi rinnassani. Teinkö kaiken taas väärin?

"Sinun ei tarvitse huolehtia", Valen sanoi rohkaisevasti kuin olisi lukenut ajatukseni, murtaen lauseellaan ahdistavan hiljaisuuden.

"Kuninkaan palatsista siis", hän tarkensi nähtyään hölmistyneen ilmeeni.

"Ai", vastasin alakuloisena, suoraan sanottuna mielenkiinnon menettäneenä koko puheenaihetta kohtaan. En olisi välittänyt kuulla koko protokollasta enää, sillä se muistutti minua vain siitä, että olin menossa paikkaan, johon en todellakaan kuulunut. Mutta Valen oli jo aloittanut kertomisen, enkä hennonnut keskeyttää. Hän kai luuli puheen helpottavan oloani.

"Kun saavumme palatsiin, suunnilleen päivän kuluttua, sinulle järjestetään audienssi kuningas Ulmerin kanssa. Ei hätää, sinut valmistellaan tapaamista varten hyvissä ajoin", Valen lisäsi vakuutellen nähdessään ilmeeni. "Hänen majesteettinsa haluaa aina tavata henkilökohtaisesti jokaisen neidon, joka uhraa itsensä muiden ja valtakunnan hyvinvoinnin puolesta."

"Saat tuon kuulostamaan siltä kuin olisin joku suuri rauhanlähettiläs uhrilahjan sijaan", tokaisin happamana.

Valen katsoi minua pitkään arvioivasti, poikamainen pilke silmäkulmassaan. "Tiedätkös, suurin osa neidoista vuosien mittaan on saapunut kuninkaan luo itkien ja anellen armoa. Jotenkin minusta tuntuu, ettet sinä aio tehdä niin."

Väsynyt, mutta päättäväinen hymy kohosi huulilleni. "En tosiaankaan", vastasin enemmän itselleni kuin Valenille. "En tosiaankaan aio."