Lohikäärmeen valssi

19. Extraluku

// Tervehdys ja iso kiitos ensialkuun kaikille, jotka Lohikäärmeen valssia lukevat. Tässä teille pieni extraluku ruhtinaan vinkkelistä, joka ajallisesti sijoittuu Charlotten jälkeisiin hetkiin ennen Sarahin saapumista. Toimikoon tämä samalla ns. prologin korvikkeena, kun en sellaista osannut tai edes ymmärtänyt kirjoittaa Lohikäärmeen valssia aloittaessani. Mutta joo, olkaa hyvät ja toivottavasti nautitte♥️

Mies seisoi yksin pimeytensä ympäröimänä. Pimeys oli raskasta, se tukahdutti kaiken alleen. Silti hän oli antanut sen nielaista koko linnansa. Missään ei ollut valoa, mistään ei kuulunut ääntä. Musiikki, tanssi ja hetken kestänyt onni olivat kaikki vaienneet. Jäljellä oli vain mies, yksin pimeytensä kanssa.

Mies piteli kämmenellään hopeista taskukelloa. Hänen sormensa liikkuivat pitkin sen kaiverrettua pintaa, tunnustelen sen kaiverruksia. Mies ei tarvinnut valoa nähdäkseen kaiverruksia. Hän oli oppinut tuntemaan jokaisen ajan symbolin ulkoa, pelkästä ohimenevästä hipaisusta.

Kello miehen kämmenellä oli hiljaa. Vaiti, kuten kaikki muukin hänen ympärillään. Mies avasi kellon, vaikka hän hyvin tiesi, etteivät kellon viisarit toimineet. Kello ei tikittänyt, aika ei liikkunut eteen eikä taakse. Kello vaatisi kolme sisarta toimiakseen.

Mies painoi kellon kiinni, sulki sen nyrkkinsä sisään. Hän kuunteli hiljaisuutta. Hiljaisuutta, joka tuntui hänestä oudolta. Mies oli ehtinyt unohtaa kuluneen 20 vuoden aikana, miten lohdutonta hiljaisuus pystyi olemaan.

Miehen eteen syttyi kirkas, valkoinen liekki. Sen valo sokaisi hänet, vaikka hän oli osannut odottaa sen ilmestymistä. Mies pudotti kiireesti taskukellon liivinsä rintataskuun ja nosti sitten kätensä suojaamaan silmiään kirkkaalta, leiskuvalta valolta.

Liekki paloi ilmassa, taistellen valollaan pimeyttä vastaan. Pimeyttä, jonka tuskaa se uskalsi ilmestyä häiritsemään. Liekki vahvistui. Sen kirkas roihu selätti pimeyden, eikä siihen mennyt siltä kuin muutama sekunti.

Mies siristi silmiään. Roihuksi kasvaneen liekin sisälle ilmestyi kaksi häilyvää, utuista hahmoa. Mies ja nainen, joista kumpainenkin piteli kädessään uljasta, valkoista keihästä. Vaikka valkeat hahmot olivat vain utuisia heijastuksia liekin sisällä, heidän ylväät olemuksensa saivat miehen suunnattoman raivon valtaan. Raivon, jonka hän ei antanut näkyä ulospäin.

"Kumarru, sinä syntinen kurja!" naisen raivoisat silmät tavoittivat miehen, kuin ne olisivat vihamielisyydellään voineet kumota miehen oikeuden olla olemassa.

Mies laskeutui polvilleen. Hän painoi päänsä, kumarsi kärsimyksiensä aiheuttajille. Tummat hiukset valahtivat miehen silmille, peittäen niiden palavan vihan. Hän esittäisi tälläkin kertaa virheettömästi osansa nöyränä, katuvana palvelijana.

"Kerro asiasi, saastainen olento!" liekin sisällä häilyvän miehen kasvot olivat vääntyneet irveeseen, kuin pelkkä kumartuneen miehen katseleminen olisi ollut hänelle läpeensä vastenmielistä.

"Hän ei ollut se, jota odotatte, oi valtiaani, Taivaiden hallitsijat", mies puri huultaan lausuessaan ylistävät sanat, se oli ainut ulkoinen merkki myrskystä hänen sisällään. "Minä epäonnistuin taas."

"Kelvoton!"

"Alhainen ruoja!"

Valossa paistattelevien hahmojen karjunta olisi riittänyt halkaisemaan tavallisen kuolevaisen korvat, mutta mies ei ollut tavallinen eikä sen puolin kuolevainenkaan. Hän painoi päätään alemmas, sillä hän oli tottunut saamaansa halveksuntaan. Hän otti sen nöyryydellä vastaan, mutta käytti jokaisen solvauksen vihansa ruokkimiseen.

"Meidän tahtomme on sinun lakisi!" liekin sisällä häilyvä mies sohaisi keihällään kuin olisi pystynyt seivästämään sillä kumarrukseen taipuneen miehen. "Kun Valittu saapuu.."

"Sinä vääristynyt Alamaailman sikiö toimitat hänet luoksemme!" nainen täydensi rinnallaan seisovan miehen lauseen sylkäisten sanansa halveksuntaa tihkuen.

Mies ei yrittänyt puolustella itseään. Hän kuunteli jokaisen käskyn, otti vastaan jokaisen solvauksen. Hän tiesi, ettei hänellä ollut muutakaan mahdollisuutta. Hänellä ei ollut voimaa eikä keinoa uhmata jumalia, ei vielä.

"Teen kuten tahdotte, valtiaani", miestä kuvotti omat sanansa, mutta hän ei voinut muuta kuin sietää ja hän tiesi sen. "En petä teitä enää, Taivaiden hallitsijat."

"Langennut hylkiö, sinä olet jo pettänyt meidät."

Viimeistä häpäisyä jumalat eivät karjuneet. Sanat tulivat yhteen sulautuneita heidän suistaan kylmänä tuomiona. Tuomiona, jonka jälkeen valo kutistui. Se hiipui ja lopulta haihtui, antaen pimeydelle takaisin siltä riistämänsä tilan. Kirkkaana palanut liekki ja sen sisällä näyttäytyneet jumalat olivat poissa.

Mies suoristi selkänsä ja nosti katseensa. Koston himo sykki hänen sisällään, paloi hänen kirkkaansinisissä silmissään, liian pitkään hautuneen raivon ruokkimana. Teeskennelty nöyryys ja alistuvaisuus varisivat pois hänen olemuksestaan, kaikoten hänestä sillä samalla hetkellä, kun jumalten liekki sammui.

Pimeys ahmaisi kohdan, jossa mahtailevien jumalten liekki oli vielä hetki sitten palanut kirkkaana, voittamattomana. Aina lopulta pimeys voittaisi valon. Mies hymähti sille ja omalle esitykselleen, jonka jumalat olivat jälleen uskoneet, osaamatta edes epäillä petoksen mahdollisuutta.

Pelkkä ajatus jumalista roihautti miehen sisällä kytevän vihan. Jumalat, nuo ylimieliset houkat, eivät tienneet kaikkea. Hänelläkin oli suunnitelma Valitun suhteen, aivan omansa, ja sopimus tahon kanssa, jota jopa jumalat ymmärsivät ylimielisyydeltään kavahtaa, kenties pelätäkin.

Mies käänsi selkänsä paikalle, jossa jumalat olivat häntä lukuisat kerrat nöyryyttäneet. Jokaisella loittonevalla askeleella hän ajatteli kostoaan. Sitä, miten täydellinen se tulisi olemaan.

Pian koittaisi aika, jona hän istuisi Taivaiden valtaistuimella, jumalten anellessa polvillaan, merkityksettöminä, hänen edessään. Aika, jona hän saisi takaisin kaiken menettämänsä ja enemmänkin, jumalten menettäessä kaiken. Pian olisi jumalten vuoro kärsiä, kuten hän oli kärsinyt.

Julma hymy kohosi ruhtinaan huulille. Pian, pian hän saisi kaiken. Kunhan Valittu vain saapuisi, hän saisi armottoman, suloisen kostonsa.