Necessary tragedies - Joel Hokka

Aamukahvilla

Inspobiisit tähän lukuun:

Ian Randall Thornton - Do You Rise

Aquilo - Thin

♡  Alisa

Annoin pääni levätä vielä hetken tyynyllä, kun auringonvalo kajahti silmiini. Yritin saada vielä viimeiset unenrippeeni käytettyä nukahtamalla uudelleen, mutta useista yrityksistäni huolimatta epäonnistuin. Avasin silmäni, joita jouduin siristelemään muutaman kerran ymmärtääkseni, missä olin ja kenen kanssa.

Vieressäni tuhisi vaaleahiuksinen mies, jonka unenlahjat olivat selkeästi omiani paremmat. Tuota ei tuntunut häiritsevän ikkunasta kapuava auringonvalo, päinvastoin. Mies näytti nukkuvan kuin tukki, vaikka makuuhuoneessa oli täysin valoisaa. Nousin istuma-asentoon, vilkuillen samalla ympärilleni. Eilisiltana pitämäni mekko lepäsi maton päällä, eivätkä kengätkään olleet kaukana siitä. Muistikuvia ei nukkumaanmenosta juurikaan ollut. Taksilla me oltiin kai tultu.

"Joel?", kuiskasin hiljaa, mutta se ei tuolla unikeolla tuottanut minkäänlaista reaktiota. 

"Joel?", toistin uudestaan hieman kovempaa. Miehen silmäluomet värähtelivät ja tuo päästi jonkinlaista mutinaa suustaan. Lösähdin takaisin makaamaan, tuntien sitten tuon vetävän minut kiinni itseensä. Kylmät väreet liikkuivat vartalossani samalla, kun painauduin tuon lämmintä kehoa vasten. Tässä oli hyvä olla.

Nukahdimme molemmat uudelleen. Heräsin vasta, kun tunsin jonkun sivelevän olkapäitäni.

"Huomenta", tuo totesi aamunkarhealla äänellään. 

"Huomenta", hymyilin pienesti ja vein käteni tuon oman luokse, kietoen sormet omieni ympärille. Tunnelma oli niin levollinen, kuin aika olisi pysähtynyt. En jaksanut yliajatella eilistä iltaa tai tätä aamua, vaan elää tässä hetkessä, tuon vieressä. 

"Meillä tais mennä aika pitkään eilen", Joel totesi kääntäen kylkeä enemmän mun suuntaan. Katsoin syvänsinisiä silmiä, joita reunustivat pörröiset hiussuortuvat. Tällaista rauhallisuutta ja levollisuutta en ollut päässyt näkemään tuosta vielä. Pystyimme vain olemaan, tekemättä tai puhumatta mitään. Kyselemättä, olettamatta ja tuomitsematta.

"Niin tais", vastasin ja käänsin kasvoni tuohon päin. 

Tuo nousi hitaasti istumaan sänkynsä reunalle, vetäen vaatekaapistaan jotkin verkkarit yllensä.

"Haluutsä kahvia?", tuo kysyi hymyillen ja vetäisi hiuksia pois kasvoiltaan. Nyökkäsin vastaukseksi, katsellen sitten edellen lattialla lojuvaa mekkoani. 

"Ei sulla ois jotain hupparia tai jotain..", kysyin hiljaa. Häpesin tällaisia tilanteita enemmän kuin olisi tarvinnut, sillä Joelin päätä ei kauheasti tuntunut hetkauttavan.

"No jos sä et sitä sun leninkiä haluu aamupalapöytää laittaa, niin ota vaikka se musta mikä on siinä jakkaran päällä", miehen ääni kajautti kylpyhuoneesta. Se olikin asunnon ainoa suljettu tila, missä en pystynyt näkemään tuota. Joelin yksiö ei ollut hääppöisen kokoinen, mutta ei ollut omanikaan. Se oli vielä pienempi, kuin tämä.

Kiskaisin jakkaralle heitetyn hupparin ylleni ja kävelin keittiönpöydän ääreen hieroen silmiäni. Aamu tuntui rapealta, mutten ollut juonut kuitenkaan niin paljon, että olisin oksentamassa. Joelillakin oli harvinaisen hyväntuulinen aamu, sillä tuo pesi juuri hampaitaan. 

"Miksen mä menny kotiin yöksi?", kysyin kaataen samalla kahvia kahteen kaapista löytämääni mukiin.

"Koska sä olit kuulemma niin väsynyt ja et halunnu mennä yksin sinne, kun sua ahdisti", Joel selitti harvinaisen hyvämuistisena. Oliko mies juonut eilen yhtään enempää?

"Aijaa. Ootsä ollu selvinpäin koko yön?", kysyin.

"En sentää. Kyllä mäki join eilen, mut se ehti vähä tasaantua ennenku päästiin tänne", tuo selitti saapuen samanaikaisesti keittiöön. 

"Ja musta oli kiva, että sä tulit", Joel kuiskasi ja painoi kasvonsa hiuksiini. Mies seisoi takanani, ottaen samalla valmiiksi laittamani kahvikupin pöydältä. Hymyilin tuolle, mutta eihän hän tietenkään pystynyt huomaamaan sitä ollessani selin tuohon päin. 

"Mun pitää kyllä kohta lähtee. Oltii sovittu, et mentäis tänään managerin kanssa sopimaan syksystä. Mä en oo ollu järjissäni sen jälkee, ku kuulin, että päästään taas kiertämään ulkomaille", Joel selitti innoissaan ja kuulosti siltä, ettei pysyisi kauaa enää nahoissaan.

"Juu, mä meen kotiin. Mut ihan sika siistiä, että pääsette", hymyilin tuolle ja join kahvikuppiani ennätysajassa tyhjäksi. Avonaisesta ikkunasta kuului kävelytiellä juoksentelevien lapsien kiljahduksia. Kesä oli kauneimmillaan. Ja tämä hetkikin oli. Hauska viikonloppuilta ja rauhallinen, kultainen aamu jonkun ihmisen kanssa, josta en muutama kuukausi ollut vielä voinut unelmoidakaan.