Necessary tragedies - Joel Hokka

Kaikki on pilalla

♡ Joel

"Mitä vittua?", Olli tenttasi mua siristellessäni silmiäni auringonvalolta. Olo tuntui kuolemalta, mutta ajatuksissani olisin mielummin levännyt haudassa kuin vessanpönttöä vasten, ihan ilmielävänä.  

"Oikeesti mitä vittua Joel?", Olli huudahti uudelleen, kun ei kuullut haluamaansa vastausta. Mutta mua ei huvittanut avata suutani. Paitsi nyt, kun oksennus pukkasi väkisin ulos. Mutta halusin ymmärtää Ollin reaktiota. Kun kello oli lyönyt eilen keskiyön paremmalle puolelle, olin elänyt elämäni parasta elämää. Ottanut shotteja Joonaksen, Ollin ja Parkkosen kanssa ja miettinyt, mitä tuleva vuosi toisi vielä tullessaan.

Muutama viisarin nytkähdys eteenpäin ja itkuinen, paniikinomainen Alisa oli ilmestynyt paikalle ja huusi tietävänsä kaiken, mitä olin tehnyt. Sydämeni oli jättänyt muutaman lyönnin välistä, enkä muista tilanteesta kovinkaan paljoa. Yritin lähteä tytön perään, mutta Joonas oli tarrannut musta kiinni ja käskenyt olla lähtemättä.

"Sä oot satuttanu sitä jo liikaa", se oli sanonut. Mä olin riuhtaissut itseni siitä irti ja jos Olli ei olisi tullut väliin, olisin varmaan lyönyt sitä. Miksi mä aiheutin vain pahaa ympärilläni? Vessan ovi kolahti, kun turhautunut Olli paiskasi sen kiinni. Vessassa oli enää minä, pönttö ja mun loppumaton itsesääli. 

"Ei se vittu vastaa mulle!", kuulin Ollin huutavan Nikolle olohuoneessa. Äänet pyörivät päässäni, kun yritin saada itseäni siihen kuntoon, että voisin nousta omilla jaloillani ylös. 

"Anna sen olla. Se tietää kyllä kunniansa", kuulin Nikon huokaisevan turhan äänekkäästi. Pian ovi takanani avautui kuitenkin uudelleen, muttei basistimme toimesta. Tomeran näköinen Niko seisoi takanani kuin mikäkin portinvartija. Suljin vessanpöntön kannen hitaasti painaen vetonappia ja huokaisin raskaasti.

"Mä tiedän, että mä olen tällähetkellä maailman alinta paskaa. Kukaan ei kuitenkaan oo kysynyt mun versiota tästä tapahtuneesta, eikä se vittu oikeasti mennyt niin ku Alisa eilen huusi", huokaisin tuijottaen vessan likaisia kaakeleita. Niko mumisi, ikäänkuin keksien fiksua vastattavaa avautumiseeni.

"Mä tajuun sua Joel", Niko sanoi hiljaa. Pieni tunne kirkastui sisälläni ja kohotin katseeni parhaaseen ystävääni, joka oli suonut mulle myötätuntoisen hymyn. Edes joku. 

"Me ollaan tunnettu jostain röökiä kokeilevista natiaisista tähän päivään. Ihan ku me ei oltais sellasia enää, mutta silti. Ja pitkästä aikaa mä nään sut ihan vitun onnellisena sen mimmin kanssa, muualla ku lavalla. Arkielämässä. Se on ollu musta ihan vitun hienoa", tuo puhui ja maistelin sanoja mielessäni. Niko puhui ihan totta, en ollut onnellisimmillani ikinä niin paljon, kuin silloin kun sain esiintyä, soittaa ja laulaa. Mutta Alisa oli tuonut niitä samanlaisia onnenrippeitä paikkoihin, mitkä oli ennen olleet mulle kuin mustavalkoista oravanpyörää. Tunkkaisista aamukahveista oli yhtäkkiä tullut päivän parhaita hetkiä, kun ne sai jakaa jonkun kanssa. Ja töistä oli ihan kiva tulla kotiin, kun tiesi, että siellä odottaisi muutakin kuin hemaiseva hiljaisuus ja tyhjä olo. Eikä tehnyt edes mieli ryypätä joka vitun ilta.

"Mä tein silti pahasti", turhauduin ja nousin ylös nähden kilometrin pituiset silmäpussini lavuaarin peilistä. Olisi tehnyt mieli lyödä se säpäleiksi, mutta me ei oltu mun luona.

"Niin teit...mut en mä nää, että se ei olis korjattavissa", Niko sanoi matalasti ja loi muhun taas pienen toivon kipinän. Edes yksi ihminen uskoi, ettei tää ollut välttämättä muuttumatonta. Että jotain vielä voisi sanoa ja tehdä. Missäköhän Alisa edes olisi tällähetkellä? 

"Mutta Joonas ei suostu puhumaan sulle...ehkä lepyttäisit sen ensin. Se ei tiedä ku jonkun Stiinan kämäsen version stoorista", Niko kertoi tarttuen mua olkapäästä.

"Lupaathan sä, ettet tee itelles mitää?", se jatkoi. Nyökkäsin hiljaa. "Hyvä".

Mikään ei tuntunut nyt edes enää mustavalkoiselta. Kaikki kasautui päälleni suurena, mustana möykkynä ja pääni huusi jatkuvasti, ettei mulla ollut enää mitään merkitystä. Vihasin satuttaa ihmisiä, varsinkin heidän sydämiään. Siksi en seurustellut ja siksi kerroin yhden yön jutuilleni aina, etten halunnut mitään enempää. 

Joonas istui keittiön pöydän ääressä mässyttäen jotakin paahtoleipää, joka oli kyllä parhaat päivänsä nähneet. Niin olivat kyllä miehen kasvotkin, jotka tällähetkellä loivat muhun tiukan katseen. Sitä en kuitenkaan pelännyt.

"Anna mä edes kertoisin, miten asiat mun puolesta meni", huokaisin ja istuin ruokapöydän ääreen, tuota vastapäätä. Joonaksessa oli se huono puoli, että se kiukutteli kuin pieni lapsi, vaikkei asia edes välttämättä koskenut sitä henkilökohtaisesti. 

"Vaikee uskoo", Joonas mutisi ja paahtoleivän murut tippuivat yksitellen pöydälle. Olisi tehnyt mieli kommentoida, mutta nyt ei ollut hyvä hetki. 

"Kuuntelisit edes", sanoin sitten ja Joonas nyökkäsi vain vastaukseksi. "Sillon ku me joskus ikuisuus sitte oltiin baarissa, niin yks Julius, joka oli tai on Alisan hyvä kaveri, tuli sanomaan kännissä, että maksaa mulle pari tonttua jos käyn juttelemassa sen kaverin kanssa", selitin yrittäen muistaa tapahtumia, jotka olin halunnut ennen tätä vain unohtaa mielestäni. 

"Se kuulosti kännissä ihan hiton hyvältä idealta, koska kyllä kaikki raha kelpaa. Enkä mä miettiny niissä rahoissa kylvettää itseäni herroiksi, vaan sijoittaa ne meidän musajuttuihin. Ja nii mä teinki, muistatko mitä rahoja laitettii, ku sun kitara meni paskaksi?", sanoin katsoen tuota tiukasti. Joonaksen ilme heltyi hieman.

"Sitten me vaihdettiin humalassa numeroita ja muuta. Ajattelin, etten mä voi loukata ketään enää sellaisella touhulla ja sanoinkin sille Jullelle, etten enää suostu sen tarjouksiin, niitä nimittäin sateli. Mutta Alisan mielestä sillä on joku orastava alkoholiongelma ja ne kaikki tarjoukset oli selkeästi kirjoitettu vähän tujummassa huppelissa. Sitten me oltiin taas baarissa teikäläisten kanssa ja tarttin rahaa, niin sanoin sille, että fine - teen mitä se pyysi", sanoin tuijottaen pöytää.

"Sen jälkeisenä aamuna päätin, että se saa loppua. Vein omatunnontuskissani sitä tyttöä ulos ja hupsheijaa, mä tajusin, että mä vittu tykkään siitä oikeasti. Että se saa mussa jotain sellasia asioita esiin arkielämässä, mitä te saatte musta lavalla. Elämä alko oikeesti muuttua vähemmän paskaksi", sanoin hiljentäen äänenvoimakkuuttani kokoajan, mitä pidemmälle tarinassani pääsin.

"Ja nyt mä voin myöntää, et mä vähitellen rakastuin siihen", kuiskasin hiljaa. Joonas katsoi mua, miettien selvästi sanojaan.

"Mä oon pahoillani, et mä tuomitsin sut täysin", Joonas totesi. "Ei se haittaa, enkä mä haluu esittää mitään pyhimystä. Kyl mä tajuun, et se mitä mä tein, satutti Alisaa. Enkä oo päässy kertomaan sille tätä versiota...", huokaisin ja tunsin taas vajoavani omaan mieleni synkkyyteen. Mä tarvitsin sitä tyttöä, toden teolla.

"Suostuiskohan se puhumaan mulle?", kysyin Joonakselta, vaikka mulla ei ollut aavistustakaan oliko sillä vastausta mulle.

"Juttelin Stiinan kans joku tunti sitten whatsapissa niin se sano, ettei se oo saanu yhteyttä Alisaan enää sen jälkeen", Joonas sanoi. Suustani pääsi syvä, raskas huokaisu.

"Mä en ikinä anna itelleni anteeks, jos sille on sattunu jotain", mutisin.

"Mä tiedän Joel, mä tiedän. Mut yritetään ettiä sitä", Joonas sanoi ja nousi ylös tuoliltansa.