Necessary tragedies - Joel Hokka

Tervetuloa pyörremyrskyyn, Alisa

♡ Joel

Elämä hymyili, kuin viimeistä päivää. Oltiin solmittu sellaisia suunnitelmia musiikin ja bändin rintamalla, että koko loppuvuodeksi riittäisi tekemisen meininkiä. Me oltiin otettu vuosi vuodelta suurempia harppauksia ja vaikka jotkut naureskelivat vieläkin mun haaveille Amerikankiertueesta, niin me jatkettiin painaa. Päivät oli pitkiä, mutta niin ne olisi huipullakin. Tää oli ainut asia, mitä mä todella nyt halusin. Mulla oli ympärilläni mahtavin tukiverkko, eli mun oma bändi. Ja siihen jokainen, omalla luonnollisella tavallaan kuuluva tyyppi, joka loksahti juuri omalle paikalleen kuin jossain muuan palapelissä. 

Multa kysyttiin usein eri tahojen toimesta, miksi mä olin niin pakkomielteisen omistautunut tähän hommaan. Äiti ja isä kyseli, miksen kävisi mieluummin kouluja varuiksi loppuun. Mummi kyseli, että olisiko mulla jo pitkäikäisempää kesäheilaa ja asuntolaina edessä. Ja edelliset kumppanit oli kyselleet, miksen panostanut meidän parisuhteeseen niin paljon, kuin Blind Channeliin. Ja siksi ne tuppasi olemaankin edellisiä, koska mä en pystynyt antamaan niille niin paljon itsestäni, kun ne olisi tarvinnut.

Musiikki, bändi ja esiintymisen tuoma eufoorinen tunne olivat kuitenkin ne, jotka saivat mut eniten tuntemaan eläväni. Mikään ei korvaa sitä tunnetta, kun saa kirjoitettua paperille sellaisen tuotoksen, jota pääsee esittämään parhaiden ystäviensä kanssa satojen ihmisten edessä. Joskus meillä oli keikoilla kylläkin vain parikymmenen ihmistä, jos sitäkään, mutta yhtä täysiä vedettiin silloinkin. Jos joku ymmärsi mua, niin se tuntui olevan se paperi, johon rustasin niitä sanoja mun sisältä. 

En sanonut sitä monille myöskään ääneen, mutta mulla oli myös suuria sosiaalisia ongelmia ihmisten kanssa. Musiikki ei pettänyt kuin omat odotukseni, ja harvoin niitäkään. Musiikki loi mulle suorituspaineita, mutta ei pelkoa hylätyksi tulemisesta ja luottamuksen pettämisestä. Mä en nuorempana edes tajunnut, kuinka herkkä persoona mussa kylvi sisällä ja kuinka jouduin kamppailemaan vieläkin vuosia sitten tapahtuneiden asioiden kanssa. Tänä kesänä olin jo tuntenut vähän pääseväni tästä kuoresta ulos myös muiden ihmisten keskuudessa. Joskus pitkien, väsyttävien päivien jälkeen saatoin haaveilla, että vieressä olisi joku, jolle olisin laskenut kaikki suojamuurini. Valitettavasti pelkäsin, että tulisiko sitä tilannetta enää koskaan.

Keväällä tutustuminen Alisaan oli kuitenkin luonut pienen toivonkipinän sisälläni. Tapaamisemme olivat olleet aluksi niin absurdeja, että olin keskittynyt asiaan ihan eri tavalla. Tyttö vaikutti muhun positiivisella tavalla, mutta tottakai mua pelotti, minkälainen tilanne olisi sitten, kun mä ensimmäisen kerran pimahtaisin. Musiikki toi mulle myöskin järkyttävästi paineita, joiden allaolon seurauksena hermoni olivat koetuksella. Pojat olivat siihen tottuneet ja pelottelivat, että saisin todella kaivella merestä ihmistä, joka selviäisi kanssani.

Joskus olin kateellinen muille. Nikolle tyttöystävästä, joka kyyditsi koko porukkaa, jos oli tarve. Nauroi kanssa, ei laverrellut ulkopuolisille sisäisitä asioista ja oli oikeasti todella siisti tyyppi. Niin maan tasalla, mutta silti sai Nikon leijailemaan pilvissä. Tai sai, oli se nyt vähän tasaantunut. Tommille ja Joonakselle deittailu tuntui olevan niin helppoa. Joonakselle eniten päänvaivaa aiheutti se, että se ihastui niin nopeasti. Ainut, kehen pystyin vähän samaistumaan, oli Olli. Mutta vaikka mies oli introvertti ja hieman hiljaisempi yksilö, oli senkin rakkauselämä kyllä omaani loistokkaampaa. 

Mä vaan olin sivuuttanut koko ajatuksen paremmasta puoliskosta, kun mua petettiin yhdeksäntoistavuotiaana. Tuntuu hölmöltä puhua niin naiivista ja nuoresta suhteesta, jossa ei tiennyt tunteista kyllä tuon taivaallista. Mutta mun oli todella vaikeaa rakentaa luottoa ihmisiin, jos se oli kerran jo menetetty. Muutama siinä välissä oli lähinnä omien tarpeiden tukahduttamista puolin ja toisin, friends with benefits-suhteita, jotka päättyi toisen osapuolen tunteisiin, mutta en puhu nyt omistani. Kerta toisensa jälkeen jouduin sanomaan et anteeksi, mutta mä en pysty tähän. Ja siksi, koska Alisan kanssa ei tuntunut siltä, pelkäsin todella, mitä kävisi, jos raha-asia kävisi ilmi. Kaikki oli edennyt niin hitaasti, että se tuntui sopivalta tahdilta mun peloille ja ahdistukselle, joiden en kuitenkaan antanut näyttäytyä ulospäin.