Necessary tragedies - Joel Hokka

Kolmesti petetty

♡ Alisa

Päärynämehu ei ollut koskaan maistunut yhtä pahalta kuin tänä aamuna. Yleensä korjasin kaikki elämäni sillä, niinkuin isälläni oli tapana tehdä. Jos jokin koe oli mennyt alakoulussa huonosti tai kun ensimmäisen kerran ihastukseni sanoi, ettei pitänyt minusta, niin oltiin juotu lasi päärynämehua. Sen oli tarkoitus korjata kaikki, mutta tätä tunnetta se ei korjannut.

Joel olisi halunnut puhua mun kanssa, tyhmäkin sen tiesi. Mä en vaan pystynyt kohtaamaan noita sinisiä silmiä juuri nyt, joiden tiesin tihkuvan anteeksipyyntöä. En tiennyt miltä petetyksi tuleminen tuntuu, mutta tämä tuntui varmasti vielä kolmesataa kertaa pahemmalta. Se, että Julius oli todella maksanut osan perinnöstään Joelille, jotta hän olisi kanssani. Kehen tässä maailmassa pystyi enää luottamaan, jos ei omiin parhaisiin ystäviinsä? Stiina oli tiennyt asiasta ja Juliuksen ratkaisu oli paeta asiaa poistumalla elämästäni kokonaan. 

Puhelimeni oli pirissyt enemmän viimeisen kuuden tunnin aikana kuin koko viime kuussa. Stiina oli yrittänyt soittaa kolminumeroisen luvun verran. Julius oli laittanut viestejä mobilepayn kautta, mutta lukitusnäytöllä ei ollut yhtäkään ilmoitusta, joka olisi tullut Joelilta itseltään. Se, mitä baarissa oli tapahtunut lähtöni jälkeen, oli mulle täysi musta aukko. Halusin vain paeta hetkeksi kaikilta ja kaikelta. En tiennyt mikä mua edes harmitti kaikista eniten, eikä niitä voinut edes verrata. Se olisi ollut sama asia, kuin joltakulta olisi kysytty, ketä lapsistaan rakastaisi eniten.

Stiina oli pettänyt lupauksensa olla salailematta koskaan parhaalta ystävältään mitään. Läpi vuosien olimme kertoneet toisillemme kaiken, jopa sen kun toinen sai seksikumppaniltaan jonkun taudin. Julius oli pettänyt lupauksensa olla jättämättä ystäväänsä koskaan pulaan. Ja Joel oli pettänyt lupauksensa olla valehtelematta. En tiennyt edes enää, mikä oli enemmän totta kuin valetta parisuhteessamme. Kuinka isoista summista puhuttiin? Minkä arvoinen olin Juliuksen ja Joelin sopimuksen silmissä? 

Havahduin ajatuksieni sokkelosta ulko-oven koputukseen. Olin ihmetellytkin, ettei kukaan ollut tavoitellut mua kotoani ennen tätä hetkeä. Nousin hitaasti ylös lattialta, johon olin rojahtanut pari tuntia sitten nukkumattoman yöni jälkeen. Silmäni olivat punaiset ja turvonneet kyynelistä, mutta kauhuelokuvamaiseen tapaan raahauduin kohti ovea, jonka koputus ei ollut loppunut vieläkään. Ovensilmästä näkyi katuvaisen näköiset Stiina ja Julius. Toisella oli kädessään ruusupuska ja suklaata. Tekopyhää, etten sanoisi. Kiskaisin oven auki ja tuijotin kaksikkoa tiukasti.

"Alppu..", Stiina sanoi yrittäen halata mua, mutta työnsin tuon kevyesti pois. Laitoin käteni puuskaan ja puhalsin otsahiuksiani pois silmiltäni.

"Sä tiedät Stiina, etten mä arvosta sitä mitä sä teit", kuiskasin hiljaa ja loin katseeni Juliukseen.
"Enkä suakaan", tuhahdin sitten ja poika astui varovaisesti askeleen taaksepäin.

"Anna meidän kertoa meidän oma puoli tästä...", Stiina jatkoi ja loi muhun surullisen, armoa anelevan katseen. Samanlaisen, kuin silloin kun pilkun jälkeen olin kieltänyt tyttöä enää tilaamasta uutta juomaa.

"Julle kerto jo eilen. Ja pilasi vittu koko mun elämän", sähähdin lyöden oven kiinni. En halunnut satuttaa heitä, mutta tässä mielentilassa pelkäsin todellani tekeväni tai sanovani jotain, mitä ei voisi enää peruuttaa. Tämä tuntui helpoimmalta, sulkea vain kontaktit ja paeta ongelmia pois. Niinhän mä olin aina tehnyt, en vain halunnut myöntää sitä itselleni. Mutta kuka antaisi tällaisen asian heti anteeksi? Olisiko mun pitänyt hymyillä, nauraa ja sanoa että okei, tää on hauska juttu mitä voidaan joskus kertoa meidän lapsenlapsille kun istutaan keinutuoleissa? 

Olin piirtänyt mieleeni utopistisia kuvia siitä, miten nyt irtisanoisin hikisen yksiöni, pakkaisin tavarani matkalaukkuihin ja lähtisin sanomatta kellekään. Kipu toi jonkinlaista vapautta, mutten silti haluaisi olla niin törkeä, että jättäisin ystäväni vellomaan omatunnontuskissaan ja miettimään, olisinko enää edes hengessä. Ei musta saisi julmaa tekemälläkään, vaikka päässäni haave kuulostikin hyvältä. Olisi mahtavaa hengähtää pariisin katuvaloissa, löytää lomaromanssea, tavata mukavia tätejä, jotka sanoisivat minua muruksi ja tarjoisivat yöpaikkaa ja töitä joissakin Bed and Breakfast-hotelleissa. Todellisuus kuitenkin varmaan puskisi silmilleni, kun minulla ei olisi rahaa enää kattoon pääni päälle ja eläisin loppupeleissä jossakin kadunvarressa, kaukana turvallisesta kotosuomesta. 

Ennen tätä olin haaveillut samankaltaisesta reissuelämästä Joelin kanssa. Rakastin matkustelua enemmän kuin mitään muuta. Olin ehdotellut tuolle purjehtimista, reppureissaamista, kaupunkimatkailua ja kaikkea mitä keksin, mutta mies ei ollut niin innostunut asiasta. Bändi tuli aina ensimmäiseksi, eikä rahaa tai aikaa moiselle matkanteolle paljoakaan ollut. Joelille matkailu tarkoitti soittamista, kiertue-elämää ja poikien kanssa juhlimista. Vaikkei viisikko ollut tehnyt vielä kovin pitkiä euroopankiertueita, ne olivat tähtäimssä. Yhdessä haastattelussa Joel oli sanonut, että viiden vuoden sisällä Blind Channel lähtee valloittamaan myös Amerikkaa. Se kuulosti hienolta, mutta omat unelmani jäivät hieman syrjäisiksi. 

Itku tihrusti taas silmiäni, kun ajattelin Joelia. Olin ollut aivan valmis kaikkiin haasteisiin, mitä elämä eteemme toisi, mutten ollut ajatellut tällaista. Koko asia vaikutti niin elokuvamaiselta, absurdilta ja sellaiselta, minkä voisin kirjoittaa Naistenhuoneelle, mutta kukaan ei uskoisi. 

Mutten tiennyt, kykenisinkö koskaan antamaan anteeksi.

Kiitos taas kaikille lukijoille ja ihanaa juhannusta, pysykää turvassa ja pitäkää hauskaa! Mitäköhän Alisalle ja Joelilla käy... :(