Necessary tragedies - Joel Hokka

Muutaman vuoden kuluttua

♡ Joel

"Me tehtiin se, me jätkät vittu tehtiin se!", Niko karjaisi täydestä sydämestään keskellä kuhisevaa ihmiskasaantumaa. Jokaisessa meistä virtasi sellainen adrenaliini, joista olimme unelmoineet bändin perustamispäivästä asti. Huuto kaikui korvissani, jalat tuntuivat heikoilta ja päässä tärisi, mutta se ei haitannut yhtään. Olin niin elämäni eliksiireissä, että kaikki muu tuntui mitättömältä.

"Mehän vannottiin, et me voitetaan tää skaba", Joonas murisi tyytyväisenä ja nosti kädessään olevaa pystiä. Ihmiset ympärillämme tarrailivat hihansuista, mutta me olimme ihan omassa kuplassamme. Pystyin yhä kuulemaan aplodit ja mylvinnän, vaikka liveyleisöä ei kilpailussa ollutkaan.

"Me lähettiin voittamaan ja me voitettiin", Tommi totesi ja karhumaisella miehellä oli leveä virne kasvoillaan. Tommi otti yleensä iisisti, mutta nyt hänenkin silmistään paistoi innostus, ilo ja kuulluksi tulemisen tunne. Me kaikki oltiin sitä mieltä, että nyt me oltiin näytetty omalle maalle mihin meistä on. Oltiin tultu ylös sieltä kellarin nurkasta koko kansan katsotuimpaan musiikkiohjelmaan ja tehty historiaa.

"Hienoo, et te kaikki ootte vielä tässä", huudahdin nauraen ja oloni tuntui keveämmältä kuin vuosiin. Tunsin vieressäni seisovien Ollin ja Joonaksen taputtavan mua selkään. "Hokka älä nyt, tottakai me ollaan", Olli sanoi ja kaikki huusivat taas. Ihmiset ympärillämme ottivat kuvia, videoita ja tallensivat nämä hetket ikuisuuteen. Se ei kuitenkaan haitannut, mikään ei haitannut. Rakastin esiintymistä niin paljon ja vihdoin tuntui siltä, että muutkin pitivät siitä, mitä olimme tehneet jo kahdeksan vuoden ajan.

Väkijoukon lomasta paljastui muutama tuttu kasvo, joista yksi nosti hymyäni vielä enemmän kattoon, vaikka luulin ettei se olisi enää tämän enempää mahdollista.
"Mä oon niin onnellinen teiän puolesta!", nainen huusi nauraen ja sirot, nahkatakin peittämät käsivarret kietoutuivat kaulani ympärille. Muistaisin ton vaniljan tuoksuisen hajuveden näistä hetkistä.

"Me Alisa vittu tehtiin se", lainasin Nikon sanoja ja katsoin tuota suoraan silmiin. Alisan kasvoilla hehkui samanlainen hymy kuin omillani ja kaikilla ympärillämme juhlivilla ihmisillä. Tunnelma oli kirjaimellisesti katossa, kun Joonas yritti tuhrustaa permanenttitussilla nimikirjaimiaan Mediapoliksen seiniin.

"Te tosissanne teitte sen", Alisa vastasi ja kääntyi katsomaan muita. Muita Uuden musiikin kilpailun esiintyjistä kävi onnittelemassa meitä, mutta aivoni eivät vieläkään tuntuneet sisäistävän kaikka sitä, mitä muutaman viimeisen tunnin aikana olikaan tapahtunut. Dark Side oli ylittänyt kaikkien odotukset paitsi omamme. Me tiedettiin, että siitä tulisi hitti.

"Mitä juotavaa sä haluut?", kysyin saapuessamme hotellimme yhteydessä olevaan baariin. Juhlijoita oli paljon, enkä saanut Alisan vastauksesta mitään selvää kaiuttimien pauhaessa taustalla sellaisella volyymilla, että äänentoisto oli painettu nappiin asti.

"Jos se on mansikkaspritz niin mä en suostu ostaan sitä!", huudahdin väkijoukon seasta ja tyttö vetäisi kasvoilleen mutristuneen, leikkisän ilmeen. "Mä otan sulle rommikolan", totesin kysymättä mitään. En katsonut tuohon päinkään, mutta muutaman vuoden yhdessäolon seurauksena osasin jo arvata maneerit. "Äläkä pyörittele siellä silmiäs", nauroin ja kuulin tuon kikatuksen takanani. "Mullehan tulee tästä mieleen ihan vanhat hyvät ajat", Alisa nauroi ojentaessani lasia tuolle. Hymähdin huvittuneena.

"Niinpä. Mut tiiätsä mitä muru", sanoin jo hieman humaltuneena, sillä en normaalisti päästänyt suustani kovin kauniita sanoja täysin selväpäisenä. Ujo persoonani tappeli uhmakasta persoonaani vastaan, eikä kumpikaan niistä tiennyt hellyttelynimistä paskaakaan.

"No?", Alisa kysyi nauraen. Tuo tiesi mut.

"Nyt kun meidän maailmanvallotus todella lähtee käyntiin..", aloitin kovaan ääneen.

"Nyt se rockstara vaihe alkaa", Niko sanoi ja hörppäsi huikan oluestaan. Muut nauroivat.

"Hei!", älähdin. "Uskokaa nyt", uhosin sitten.

"Joojoo söpis", Joonas sanoi ja tunsin jonkun hieraisevan hiuksiani. "Nyt irti Porko!".

-

Aamulla olotilani oli kaikkea muuta kuin sitä, mitä viime yönä. Lukuunottamatta huippaavaa oloa, mutta tämä oli viisikymmentä kertaa pahempi ja sellainen, että jouduin nousemaan hotellin sängystä ja ottamaan muutaman juoksuaskeleen vessaan.

"Mä niiiin arvasin", ilkikurinen ääni sanoi takanani. Alisa seisoi sivusilmällä katsottuna kädet puuskassa vessan ovella.

"Tuuks mä pitämään sua hiuksista?", se kysyi ironisesti.

"Nyt Alisa turpa kiinni ja voitko tuoda mulle sieltä minibaarista jonku virkistyksen", sanoin. Mua oksetti niin paljon ja vatsa tuntui huutavan apua, kun yritin saada oloani helpotettua.

"Mä en tiennykkään et tää skaba teki sut niin rikkaaks, et sulla on nykyään varaa käyttää minibaaria!", kuului Alisan huuto huoneen puolelta.

"Vain mehua sulle tänään, Hokka", blondi sanoi ojentaen mehulasia päästessäni ylös vessan lattialta. Kurotin lasiin ja vedin sen kerralla loppuun, vaikka kroppa vain huusi, ettei enää mitään kiitos.

"Nyt mä tilaan sulle jotain ruokaa, tässä on sulle ämpäri ja käyt tohon sängylle", Alisa jatkoi tomerasti ja rupesi etsimään puhelintaan huoneesta, joka oli säilynyt yllättävän siistinä. Tämä ei varmaan ollut se, jossa oltiin juhlittu eilen.

"Ton takia mä rakastan sua", mutisin käpertyen takaisin valkoisiin satiinilakanoihin. Tuntui rikolliselta nukkua jossain näin mukavassa.

"Mitä mä kuulin?", Alisa vitsaili nauraen. "Sä varmaan otat sen mitä aina", se sanoi näpräten puhelintaan.

"Kyl sä sen tiiät", mutisin onnellisena.