Necessary tragedies - Joel Hokka

Juliuksen paluu

♡ Alisa

Alkusyksy oli aina yhtä melankolinen, mutta silti mun suosikki vuodenaika heti kevään jälkeen. Noin vuosi sitten, kun päivien pimeneminen alkoi lisääntymään ja työvuorot pitenemään, olin varma, etten tulisi iloiseksi enää edes silloin, kun ensimmäiset kevään auringonsäteet tanssisivat kasvoillani. Kulunut kesä oli kuitenkin osoittanut pelkoni melko aiheettomiksi. Olin elänyt elämäni parhaita kuukausia läheisten ihmisteni kanssa ja kokenut asioita joista en ollut uskaltanut aiemmin edes unelmoida.

Tänään olin irtisanoutunut töistäni. Leo oli ollut surkeana, mutta väitti ymmärtävänsä. Kerroin, että haluaisin opiskella itselleni ihan uuden tutkinnon, muuttaa kumppanini kanssa yhteen ja kokeilla elämässäni jotain muuta, kuin viinereiden valmistusta. Tiesin, että perheyritystään vaalivalle miehelle se oli kova paikka. Olinhan ollut leipomossa töissä jo siitä asti, kun aloitin opinnot ammattikoulussa. Ja kohta täyttäisin kaksikymmentäkolme.

Ja siitä yhteenmuutosta. Joel oli ehdottanut sitä yksi ilta, kun me oltiin katsottu telkkarista ikivanhaa Indiana Jonesia ja mä olin ollut haltioissani uudesta villaviltistä, johon olin pistänyt viimeiset roposeni. Ehdotuksen jälkeen olin ollut haltioissani puolestaan siitä, että toi oli oikeasti suunnitellut meille yhteistä tulevaisuutta. Että tää ei ollutkaan tällainen yhden kesän heila-homma. Sen jälkeen mä olin käperryttänyt Joelinkin kyseiseen vilttiin ja suudellut sen piloille. Se ei ollut oikein pitänyt siitä, muttei ollut työntänyt mua poiskaan.

Tänään oli kuitenkin Joelin mielestä juhlapäivä. Me juhlistettaisiin Blind Channelin joulukuussa alkavaa Iso-Britannian kiertuetta yhdessä Sevendustin ja All that remainsin kanssa. Juhlintalistalle pääsisi kuulemma myös mun irtisanoutuminen ja uuden elämän alku sekä Ollin uusi asunto. Porukkaa oli kutsuttu baariin enemmän kuin normaalisti manageria myöten. Joel oli myös yllätyksekseni lähettänyt kutsun Stiinalle, lieneekö Joonaksen painostuksesta. Olin kuitenkin todella ylpeä tuntemastani soturijoukosta, joka oli saanut kesän aikana kymmeniä festivaalikeikkoja ja seuraavalle vuodelle oltiin sovittu jo vaikka mitä upeaa.

Kiharsin hiuksiani pienen vessani peilikaapin edessä, rukoillen että pääsisin pian eroon keltaisen valon värittämästä kopperosta. Ensiasuntoni oli kyllä kohdellut mua hyvin, mutta Joelin kanssa suunnittelemamme kaksio kuulosti luksusvaihtoehdolta tähän verrattuna. Mutta kuten tuo oli mulle monesti sanonut, niin elämän kannalta kaikessa piti lähteä pohjalta, että osasi arvostaa sitä, miten huipulla tuulee. Ja elämämme olisi vasta edessä.

"Aikas nätti oot", Stiina kehui mua ovenraosta. Hymyilin tuolle ja viitoin tulemaan viereeni. Hän oli letittänyt pitkän kuontalonsa hollantilaiselle letille. Kampausta korosti punainen mekko, jonka käyttämistä oli odotettu siitä lähtien kun se oli ostettu. Olin kyllä kovasti ehdotellut Stiinaa pukemaan sen ylleen mihin tahansa kissanristiäisiinkin, mutta kuulemma aina se oli liian avoin ja juhlava. Tähän baarireissuun kuulemma täydellinen. Ja Joonas varmasti pitäisi siitä, vaikkei Stiina halunnut sitä myöntääkään.

"Kiitos". Kiharsin vielä viimeisenä otsahiukseni ja laitoin räjähtämispisteessä olevan laitteen jäähtymään kaakelilattian päälle. "Et sitten astu tohon", sanoin osoittaen kiharrinta Stiinalle, vaikka kohta kuultaisiin kirosanajono siitä, kuinka tuo oli saanut palovamman jalkapohjaansa.

"Laita vielä huulipunaa. Mä en voi, koska se näyttää liioitellulta tän mekon kanssa", Stiina määräsi. Pudistelin päätäni ottaen meikkipussistani huulipunan, sivellen sitä naisen huulille tottunein ottein. Tuo hymyili, tunsimme toisemme liiankin hyvin.

Tälläkertaa emme mennyt Topstariin. Juhlimiseen oli sovittu kesällä avattu uusi yökerho, Klub Kaarna, jossa en ollut vieraillut vielä kertaakaan avajaisten jälkeen. Siitä juottolasta oli tullut kyllä poikien uusi kantabaari sen pienen kellarin jälkeen, missä ne kävi aina rankkojen ja vähemmän rankkojen soittotuokioiden lopuksi. Meidän saapuminen Kaarnaan oli vähän viivästynyt taksiruuhkan vuoksi, mutta astuttuamme ovista sisään vastassa odotti joukko onnesta soikeita ihmisiä.