Necessary tragedies - Joel Hokka

Omatunto

♡ Joel

Omatuntoni kolkutti rintakehässä samalla, kun join juuri aukaisemaani olutta asuntoni parvekkeella. Aurinko oli juuri laskeutunut korkeiden puiden taakse, värjäten koko pienen hellekoppini persikanpunaiseksi. Puhelin pirisi vieressä kuin viimeistä päivää, kun ryhmissä puhuttiin, missä tänään juhlittaisiin.

Mä en kuitenkaan jaksanut nyt mennä minnekään. Oltiin viimeiset kaksi kuukautta ravattu viikonlopun kaikki päivät ulkona ja sen kaupanpäälliseksi vielä arkipäivinäkin. Alisan tapaaminen oli kuitenkin vienyt mun halut lähteä uudestaan baariin. Ei sen takia, että pelkäisin jotakin sattuvan taas kun olin juonut muutaman lasin vahvempaa, vaan sen takia, että tytön koko olemus oli saanut mut miettimään. Alisa oli kertonut tekevänsä niin paljon töitä, että rauhalliset koti-illat oli muuttuneet nautinnollisemmiksi kuin humalaisten ihmisten kestäminen pauhaavissa klubeissa. Mutta en mä tietenkään ollut Alisalle lähtenyt kertomaan syytä sille, miksi mä juhlin niin paljon.

Tottakai bändin ja poikien mukana tuli juotua vähän enemmän. Niko nimitti koko asiaa haipiksi, jossa on hyvä, itsevarma fiilis ja tuntuu, että kaikki mitä elämältä haluaa, on mahdollista. Sellainen fiilis, että elämä on huoletonta ja kaikki on hyvin just tässä ja nyt. Ja sitä mulla oli, kun olin radalla parhaimpien kavereiden ja luottohenkilöiden kanssa. Koti-illat eivät kuitenkaan kuulostaneet houkuttelevilta. Eivät sen takia, etten saisi kokea tuota juuri mainitsemaani haippia ja sekoilla kuin olisin vielä mokoma musiikkilukiolainen pojankloppi. Vaan sen takia, että en saanut rauhaa itseni kanssa. Bändi oli saavuttanut varsinkin tänä vuonna jo sellaisia asioita, mistä olin unelmoinut pitkään. Ja lisää tuntui olevan vain tulossa, oli keikkoja ja suuren bändin lämppäämistä, headlinea Tavastialla ja muuta. Mutta samalla kun suosio nousi, niin stressi ja ahdistus kymmenkertaistuivat mun pään sisällä. Riittäisinkö mä? Olenko mä tarpeeksi hyvä tällaiseen?

Töitä me tehtiin poikien kanssa todella paljon. Me tuunailtiin, suunniteltiin, soitettiin, hifisteltiin, soitettiin lisää, ideoitiin, kirjoitettiin ja soitettiin vielä enemmän. Me haluttiin kaikki yhtälailla kansainvälistyä ja niittää Blind Channelilla mainetta maailmalla. Ja tehdä musiikkiskenelle jotain, mitä siellä ei ole pitkään aikaan enää nähty. Bändi oli mulle prioriteetti elämässä ja se oli helposti vienyt alta hyvinvoinnin ja itsestään huolehtimisen pilareita, jotka eivät koskaan olleet kuuluneet vahvuuksiini. Vielä vuosi sitten mulla ei ollut vaikeuksia nukahtaa, mutta nyt olin harkinnut, että pitäisikö hakea reseptiä unilääkkeisiin. Oli helppo nukahtaa, kun oli niin tukevassa humalassa, ettei pystynyt muuhun.

Joten poikien illanviettokutsuihin oli helpompi sanoa kyllä, kuin ei. Seinät kaatuisivat päälle, jos jäisin kotiin yrittämään katsoa jotain viikonloppuillan elokuvaa televisiosta. Mieluummin raahautuisin ympäri kyliä ja katuisin sitä heti herättyäni. Alisa oli maininnut jotain rauhoittavasta olemuksestani, mutta mä ajattelin sen päin vastoin. Vaikkei mulla alunperin ollut tarkoitusta tavata Alisaa enää, oli mulla nyt siitä erittäin hyvä mieli. Tytöllä ei tuntunut olevan kiire elämässään mihinkään ja vaikka tänään se mietti arkensa olevan tavallista tylsempää, en nähnyt sen olevan mitenkään tyytymätön elämäänsä. Jos mulla ei tulisi aina sen tytön ajattelemisesta mieleen sitä, että olin ottanut rahaa vastaan sen parhaalta kaverilta, niin voisin kutsua sen uudestaankin ulos. Tai vaikka kuuntelemaan meidän treenejä.

Puhelin pirahti taas.

"Joel, lähetkö Topstariin jos haetaan sut kympiltä?", Olli kirjoitti whatsappiin.

Olin kirjoittamassa myöntävää vastausta, kunnes puhelimeeni pirahti uusi viesti, mutta tälläkertaa täysin toiselta ihmiseltä.

"Oli kiva käydä kahvil tänää! Ehkä mä haen aamusin työmotivaatiokahvin sieltä tän jälkeen :D".

Hymy kaartui suupielilleni. Väänsin sen kuitenkin yhtä nopeasti pois, koska omatunto soimasi yhä päässäni. Pankkitilillä olisi nyt kuitenkin rahaa ja omatunto ehkä korjaantuisi sillä, että tuhlaisin sen kaiken tänäiltana pois ja voisin aloittaa Alisan jutun puhtaalta pöydältä. Pudistin kuitenkin päätäni.

"Sori äijät. Vähän kipee olo. Menkää te", vastasin Ollin viestiin. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, vaikka siniset viivat täyttyivät nopeasti lukemisen merkiksi. Sitten tuli Nikolta jokin outo emoji ja Joonakselta ihmettelevä viesti siitä, ettei pieni flunssa ollut ennenkään menoani hidastanut.

Olli taisi ymmärtää, kun kuittasi vastauksen paranemisilla. Jätin puhelimen ja oluen parveekkelle, ampaisten suihkuun. Ehkä se saisi tämän nousevan pahan olon taas hetkeksi poistumaan.