Necessary tragedies - Joel Hokka

Suklaakeksimuru

♡ Joel

Mun kädet tärisi samalla, kun raahasin jalkojani porrasaskelmia pitkin. En tiennyt olivatko raajani puutuneet hermoilemisesta, nukkumattomuudesta vai vain siitä, että ulkona satoi kaatamalla vettä ja syksy oli vihdoin saapunut tähänkin kolkkoon pohjoisen kaupunkiin. Katutasot olivat täynnä toistaan suurempia lätäköitä ja vastaantulijoilla oli ollut käsissään suuret sateenvarjot, jonka omani olin rikkonut jo vuosia sitten.

Välillä mä vihasin itseäni. Ja valehtelin äsken, mä nimittäin olin tuntenut silmitöntä vihaa itseäni kohtaan jo useamman viikon. Kaikki hokivat mun ympärillä, että yrittäisit Joel edes. Yrittäisit edes vähän, mutta kukaan ei tuntunut yrittävän itse ymmärtää sitä, että mä yritin koko helvetin ajan. Mun elämä oli yhtä yrittämistä. Mä en valinnut itse jäädä sänkyyni makaamaan, vaan yritin päästä mieleni kahleista irti siinä kuitenkaan onnistumatta.

"Alisa ois ymmärtäny...", mutisin omille ajatuksilleni samalla, kun pysähdyin nurkassa olevan ulko-oven eteen. Kerrostalon rappukäytävä henki hiljaisuuttaan ja pystyin melkein kuulemaan vaatteistani, hiuksistani ja kasvoiltani tippuvien vesipisaroiden osumisen lattiaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olin viimeaikoina seissyt tässä samassa paikassa ja miettinyt näitä samoja asioita. Olin käynyt Alisan ovella enemmän kuin kerran tai pari, mutten ollut uskaltanut soittaa ovikelloa ja olin lompsinut karkuun. En mä kestäisi, jos sen oven avaisi vaikka joku toinen mies. Sellainen, jolla olisi hieno uusi kello timanttisilta ja ananaksella törröttävä hiustyyli. 

Mun kroppa ei tiennyt mitä se teki, kun yhtäkkiä löysin sormeni pimpottamasta. Kirosin ääneen, kun pystyin erottamaan asunnosta ovea kohti tulevat askeleet. Nyt Alisa varmaan tiiraili ovisilmästä, että kuka sitä stalkkeroi tähän aikaan illasta. Ovi ei kuitenkaan avautunut, askeleet olivat pysähtyneet ja tiesin, että katseemme kohtasivat tuon silmissä oven toisella puolella. Jännitti, avaisiko Alisa ovea. Vähän sama tilanne, kun hikoilee jonkun jännittävät tekstiviestin lähettämistä ja kun vihdoin uskaltaa painaa lähetysnappia, niin vastaanottaja jättää sen vain luetulle.

Ovi kuitenkin rysähti auki. Sen takana seisoi mustaan huppariin sonnustautunut tyttö, jonka paksut vaaleat hiukset oli kiedottu tuuhealle pompulalle ja jonka silmät tapittivat mua. Eivät vihaisesti, mutta ehkä hieman loukkaantuneesti.

"Moi...", huokaisin ja laskin katseeni nolosti kengänpohjiini. Iskä oli aina sanonut, että naisia piti osata katsoa silmiin. Mutta mä olin siinä aivan luokattoman huono, mut olisi voinut varmaan tappaa tähän katseella.

"Sua ei oo näkyny..", Alisa sanoi hiljaa ja puri huultansa. Sitä se teki aina, kun sitä stressasi jokin.

"Sä tiedät kyllä, et mä oon yrittäny..", sanoin ja kohautin olkiani. Alisa kohautti olkiaan ja mietti hetken.

"Siellä taitaa sataa aika paljon", tuo totesi ja kykenin vain nyökkäämään. Kylmyys tosissaan oli ehkä yksi syy, miksi tärisin kuin hullu. Alisa viittoi mua tulemaan sisälle ja riisuin tottuneesti kenkäni eteisen telineisiin ja ripustin läpimärän takkini kuivumaan tuon kylpyhuoneeseen. Tyttö vaikutti todella hiljaiselta, mutta edelleen samanlainen huolehtivaisuus puski tuosta ulos.

"Siinä. Sä vilustut muuten", Alisa jatkoi ja törkkäsi eteeni kupillisen kuumaa teetä. En voinut sanoa olevani mitenkään teeihmisiä, mutta tytön ilme ei antanut mulle paljoa vaihtoehtoja. Ja tottahan se oli, että kurkussani oli käynnissä jo tuskan kaltainen bakteerien metallifestivaali, sen verran sitä poltteli.

"Kiitti...", sanoin ja sekoitin lusikkaa tuossa höyryävässä kupissa. Alisa ei istuutunut seuraani keittiönpöydälle, jossa olimme viettäneet lukuisat aamut ja illat toistemme arjessa. Vaikka erossaolostamme oli kulunut vain muutamia viikkoja, tuntui kaikki hyvin erilaiselta. Jotenkin mulle tuli sellainen olo, ettei Alisa ollut kovin ilahtunut tulostani.