Necessary tragedies - Joel Hokka

Välttämätön tragedia

♡ Alisa

Luvun inspiraatiobiisi: Egotrippi - Matkustaja

Pelkäsin metron oranssin penkin likatahrojen tarttuvan vaaleisiin housuihini. Kuulokkeissani pauhasi jokin listahitti, joiden pariin olin paneutunut sen jälkeen, kun meille kävi mitä kävi. Se oli kuitenkin ollut myös jonkinlainen herätys itselleni, enkä sen jälkeen ollut tapaillut ketään. En vaan ollu siihen valmis.

Hiekka rapisi kotikaduillamme ja auringonsäteet kiipeilivät kerrostalojen seiniä pitkin. Pystyin haistamaan kesän tulon vihertävistä puista ja ihmisten ohuemmista takeista. Kevät oli samanlainen, kuin se oli vuosi sitten tavatessani sinut. Se oli samanlainen sinä iltana, kun todella luulin rakkaustarinamme alkaneen.

Mutta se kaikki oli ollut valetta. Sä olit valehdellut mulle.. Ystäväni olivat valehdelleet mulle. Annoin talven ajelehtia ajatusten yli, mutta elämän alkaessa taas, teitä kaikkia oli mahdoton saada pois mielestäni. Olin lopettanut leipomossa heti kesän jälkeen, mutta Leo soitteli minulle silti joka viikko. Hän oli ollut huolissaan, etten työskennellyt missään ja tarjosi helppojakin vuoroja. Jouduin kuitenkin kieltäytymään niistä, sillä mielenterveyteni oli syksyllä romahtanut täysin.

"Moikka muru", kuulin tytön sanovan hänen astuessaan metroon. Mustat kiharat lentelivät sinne tänne tuon etsiessä tavaroitaan muhkeasta repusta.

"Moi", totesin huokaisten. Oli ihanaa, että vielä Stiina jaksoi auttaa minua. Tyttö oli ainut, kehen luotin viimekesäisen sopan jälkeen. Jos jotakin posiitivista täytyi yrittää keksiä, oli joku sydämessäni vielä tuntunut joltakin, kun kuulin Stiinan puolen tarinasta. Siinä oli ollut anteeksiannettavaa, mutta sinänsä tyttö ei ollut syypää mihinkään. 

"Sulle sopii kyllä tosi hyvin toi ruskea tukka. Eka kerta kun nään livenä. Mitä sun äiti sanoi?", Stiina kysyi ja yritti selvittää takkuisia kiharoitaan kammalla, jonka oli löytänyt vihdoin repustaan. "No, kyllä se vähän ihmetteli, mutta se on iloinen, että mä edes poistun kotoa pidemmälle", hymähdin. Kevät oli saanut minutkin taas hereille.

Metrossa kaikui seuraavan pysäkin nimi. Meidän oli määrä mennä ensin katsomaan Stiinan äidin remontoimaa kahvilaa keskustan kupeessa ja sitten käydä viemässä vappumuistamiset Leon leipomolle. Olisin voinut tehdä sen hyvin yksinkin, mutta Stiina oli ollut tukenani koko ajan ja halusi tulla aina mukaani, jos vain suostuin. Nousimme ylös ja muistutin tyttöä ottamaan kaikki tavaransa metron penkeiltä, jotta meille ei kävisi kuin viisi vuotta sitten, kun Stiina unohti kotiavaimensa tuohon liikkuvaan lähijunaan.

Astuimme laiturille ja työnsin kuulokkeitani olallani lepäävään, täyteentungettuun laukkuun. Stiina kuitenkin yhtäkkiä pysähtyi edessäni ja olin törmätä tytön selkään, jolloin nostin katseeni tavaroistani ja kirosin ääneen. "Stiina miks sä nyt...", sain sanottua kunnes nostin katseeni sinne, minne ystättärenikin. Sinä.

Olit antanut hiustesi kasvaa. Mikään muu ei kuitenkaan ollut muuttunut. Siniset silmäsi tapittivat minua yhtä järkyttyneesti, kuin omani niitä. Nuo silmät olivat painautuneet muistikalvoihini iänikuisuus sitten ja saivat minut luulemaan, etteivät ne koskaan enää poistuisi sieltä. En olisi ehkä huomannut sinua, jos Stiina olisi jatkanut vain matkaansa. Ja tällä sekunnilla olisin toivonutkin sitä skenaariota.

"Joel on tuolla", Stiina totesi hiljaa. Tuota oli vaikea saada hiljaiseksi, mutta nyt oli taas se hetki. Tuuppasin tyttöä olkapäähän eteenpäin jatkamisen merkiksi, mutta Stiina käänsi katseensa minuun. "Siitä on Alisa tosi pitkä aika. Pitäisikö sun mennä puhumaan sille?".

"Stiina ootko sä hullu? En todellakaan!", totesin ja tunsin sykkeeni nousevan. Tilanne oli kaikinpuolin epämukava. Tottakai olin seurannut, miten miehellä meni elämässä. Vaikka tuon profiilit olivat saaneet suoraan lentolipun sosiaalisen median estolistalleni, en ollut jättänyt bändin uutisia seuraamatta. Blind Channel oli ollut ehdolla muunmuassa Emma-gaalassa, josta olin suunnattoman ylpeä. Oli haikea miettiä, että joskus olin ollut kovin läheinen heidän kanssaan.

Sykkeeni ei kuitenkaan laskenut, kun tajusin askeleidesi tavoittavan minua. Paniikinomaisesti käännyin katsomaan parasta ystävääni, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Stiina teki samankaltaisen katoamistempun, kuin vuosi sitten Topstarissa tullessasi puhumaan minulle. Miksi halusit edes puhua mulle? Olin tehnyt viimevuoden lopussa jo selväksi, etten halunnut kuulla susta enää. Olit rikkonut minussa jotain, jonka olin todennut olevan korjaamattomissa.

"Alisa...moi", miesääni kuului sivultani. Minulla ei ollut henkisiä voimia nostaa katsettani silmiisi, todetakseni kuinka paljon olin ikävöinyt niitä. Olin ikävöinyt sinua enemmän kuin mitään muuta viimeisen puolen vuoden aikana, mutta olin kieltänyt sen itseltäni. Oli helpompi päästä asiasta yli, kun ei antanut itsensä ajatella sitä. Eikä varsinkaan nähnyt.

"Hei mä tiedän, että sä et haluaisi nähdä mua...mutta mulla on oikeasti ollut sua ikävä", mies jatkoi.

"Tää on ihan vitun tyhmää, miks mä ees avasin suuni, sori...", Joel sanoi sitten hätääntyneenä ja oli ottamassa jalkojaan alleen ja suuntasi metrotunnelin liukuportaita kohti. Tunsin silmäkulmassani kyyneleen, joka puski ulos kuin koira häkistään. En viitsinyt vieläkään katsoa Joelia suoraan silmiin, mutta suostuin avaamaan suuni. En tälläkertaa provosoidakseni jostain typerästä asiasta, vaikka en vieläkään ollut päässyt yli siitä, että Julius oli maksanut miehelle siitä, että hän oli kanssani. Ja vaikka Joel sanoi, että hän lopetti rahan vastaanottamisen, oli sitä hankala uskoa. Kaikki sanoivat, että hän oli lopettanut. Mutta silti, jonkin päässäni halusi takertua asiaan.

En saanut sanoja heti suustani, ne olivat olleet siellä jo niin kauan, ettei niitä sekunnissa vain saanut sanottua. Sen sijaan hyökkäsin miehen käsivarsille, tuntien poskeani vasten tuon elämää nähneen nahkatakin. Joelin turvalliset kädet kietoutuivat ympärilleni, luoden muhun sellaisen tunteen, että kaikki järjestyisi. Talvi ollut taas niin raskas, mutta niin se oli ollut toissavuonnakin.

"Mikäs nyt..", Joel vastasi naurahtaen ja puristin tuota vain otteissani. En olisi halunnut päästää irti, mutten totta puhuen tiennyt miehen siviilielämästä ollenkaan. Sitäkään en ollut halunnut ajatella.

"Mä vaan..mullaki on ollut sua ihan hirvee ikävä", sanoin hiljaa ja katsoin tuota silmiin. 

"Mä luulin, ettet sä halua enää nähä mua", Joel totesi ja annoin käsieni vaeltaa tuon kasvaneilla hiuksilla.

"En mä halunnutkaan.. mun piti hetki koota itteeni", totesin. "Mä olin aika rikki", huokaisin ja tuijotin jalkojani. "Mä uskon sua", sanoin äkisti. En ollut suunnitellut asiaa, mutta jokin miehen olemuksessa huusi mulle päin naamaa, että se ei ollut valehdellut. 

"Täh?", Joel kysyi kurtistaen kulmiaan. Tuo oli yhtä hämmentynyt kuin mäkin ja katsoi mua anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. Vastasin nyökkäämällä ja tunsin käsien puristuvan tiukemmin ympärilleni, puristavan mua ton kehoa vasten. Hetken aikaa kaikki asemalla juoksevat, kiireiset ihmiset hävisivät maailmastani ja siinä hetkessä olit vain sä. 

"Alisa", Joel sanoi ja katsoi mun suuntaan. Vilkaisin tuohon kysyvästi.

"Musta tuntui jo, että tää oli mun tähänastisesta elämästä pahin tragedia, jonka mä oon itelleni keittänyt", toi sanoi pieni virne kasvoillaan.

"Se oli aika välttämätön ehkä, ei me oltais muuten tavattu", totesin.

"Niinkö sä ajattelet?"

"Niin...niin mä nyt ajattelen", sanoin hiljaa. 

/ Helou! Kiitos rakkaat lukijat, tää oli mun ensimmäinen fanfic, muttei takuulla viimeinen.

Näiden kahden sekoilu ei jää tähän kirjaan, vaan olen aloittanut kirjoittamaan jo toista osaa. Se ei enää liity näiden kahden väliseen raha ja rakkauskiistaan, vaan johonkin ihan muuhun & sijoittuu nykyaikaan, kun Blind Channel on breikannut jo koko kansan suosioon.

Pus!