Roihu

Luku 2: Paradoksi (Viktor)

Kun minä tapasin Olgan ensimmäistä kertaa, en ollut vielä ihminen. Silloin ensimmäinenkään ajatus sirkuksesta ei ollut vielä käväissyt mielessäni, sillä en ollut nähnyt elämää ihmisen silmin. Vasta Olga sai sen aikaan, antoi minulle mahdollisuuden katsoa maailmaa kuten ihmiset.

Tapaamispäivämme on sumun peitossa, minä en muista siitä paljoakaan. Muistan paenneeni, juosseeni neljällä jalalla halki sankan metsän ja törmänneeni naiseen, jolla oli ketunpunaiset hiukset ja kauttaaltaan valkea mekko. Hänkin oli silloin pakomatkalla, olen ymmärtänyt sen viimein.

Auta.

Se oli ainut sana, jonka osasin sanoa. Olga ei edes säpsähtänyt, vaikka moni hänen asemassaan olisi huutanut hirviötä ja joko juossut karkuun tai käynyt kimppuuni. Olga tuijotti minua ja ymmärsi ahdinkoni.

Sen jälkeiset muistot ovat kadonneet minulta kokonaan. Vain Olga muistaa ne. Sen, miten me sinetöimme minut ihmisruumiiseen, jotta pääsisin pakoon jahtaajiani. Sen, miten huteralta, heikolta ja pieneltä ihmisen keho tuntui, kun ymmärsin sen rajat ensi kertaa. Ihmisyys tuntui niin hauraalta, se saattoi mennä koska tahansa rikki.

Uusi kehoni oli miehen keho. Sen hiukset olivat kuten entinen turkkini, sysimustat ja pörröiset. Olin laiha ja hivenen surkea, mutta kun katsoin itseäni lammen pinnasta, terävät ja rosoiset piirteet muistuttivat minua. Olin tyytyväinen. En vieläkään tiedä, miten Olga teki sen. Maailma, jossa oli hirviöitä, mutta ei magiaa, antoi minulle vielä yhden ihmeen. Olgan, naisen, joka osasi sinetöidä hirviön ihmismuotoon, koska hirviö pyysi apua. Hän teki sen kysymättä ainuttakaan kysymystä, vaikka emme olleet kysyneet toistemme nimiäkään. Jälkikäteen, viidentoista yhdessä eletyn vuoden jälkeen, olen vihdoin ymmärtänyt, miksi Olga ei kysellyt. Nykyään osaamme lukea toisiamme jo yhdestä huokauksesta.

Olga sitoi olemukseni vasempaan silmääni. Se näytti kammottavalta, sen ympärys veresti ja punoitti kuin tuore palovamma. Iho oli raakaa, siihen ei voinut koskea, vaikka siihen ei näkyvästi sattunutkaan. Kenties en silloin vielä tiennyt, miltä kipu ihmisruumiissa todella tuntuu. Silmä oli hehkuvan violetti, ja siinä, missä piti olla valkuaista, oli avaruuttakin pimeämpää mustaa.

Silmä peitettiin mustalla lapulla. Olga tiesi kertoa, että jos otan sen pois, palaisin jälleen hirviömuotooni. Palatakseni takaisin ihmiskehoon minun tulisi vain laittaa lappu takaisin. Se taisi naurattaa minua silloin. Maailmassa oli kuin olikin pimeää magiaa, enkä minä ollut tiennyt sen olemassaolosta mitään. Olga kielsi olevansa noita, hän sanoi, ettei sellaisia ole olemassa. Se, mitä hän teki minulle, oli pelkkä suvun traditio. Kyseenalaistin sen silloin ja kyseenalaistan sen edelleen. Sen, että maailmassa oli äitejä, jotka opettivat lapsilleen, kuinka hirviö sinetöitiin ihmismuotoon.

Ihmisten ja hirviöiden historia oli pitkä. Minä tiesin sen kyllä, vaikka olin verrattain nuori kaltaisekseni. Tiesin sen erityisen kipeästi silloin, kun pakenin varmaa teurastusta ihmishahmoon, seurapiirien kylmään syliin. Oli täysin Olgan ansiota, että se onnistui. Olga on vanhin ystäväni, ja minä olen hänelle henkeni velkaa.

Maailmassa, jossa hirviöiden olemassaolo oli yhtä painava tosiasia kuin sodat ja nälkä, minä olin jatkuvassa vaarassa. Ihmiset teurastivat hirviöitä ja hirviöt raatelivat ja söivät ihmisiä. Hirviöt tuhosivat ihmisten kyliä, ihmiset tappoivat kokonaisia hirviölaumoja. Sellaista se oli. Jatkuvaa sotaa, jossa voittaja oli se, joka tappoi ensin.

Minä olin hengenvaarassa jo hirviömuodossani, mutta vaara ei lakannut tykyttämästä luissani minun muutettua muotoani. Ihmismuoto tai ei, olin silti hirviö. Ulkoasuni saattoi olla kuten ihmisellä, mutta sydämeni oli ikuisesti hirviön, pakenin sitä tai en. Olin jotain muuta, ja pelko siitä, että ihmiset ympärilläni aistisivat sen, oli valtava. Joka sana jonka sanoin, joka askel jonka otin, oli vaara paljastua. Oli täysin Olgan ansiota, että minut hyväksyttiin piireihin. Me taisimme väittää minun olevan hänen Aasiaa kierrellyt pikkuserkkunsa, joka oli vihdoin palannut takaisin tutkimusmatkaltaan. Se kuulosti naurettavalta, aivan kuin sadulta, mutta ihmiset nielevät mitä vain, jos sen ilmaisee riittävän vakuuttavasti. Ja me onnistuimme. Teimme satukirjamaisesta väitteestämme täyttä totta. Osasin elävästi kertoa hirviöiden liikkeistä Aasiassa ja ne sopivat yhteen sen kanssa, mikä uutisvirrasta oli kaikunut Eurooppaan.