Roihu

Luku 32: Kirkkain (Viktor)

Kun pakka alkaa kerran luhistua, sen sortumista ei pysty enää estämään. Tunnen, kuinka unelmat, joita kannoimme kuin kruunua, alkavat hiljalleen himmetä, hiipua pois ulottumattomiimme. Liviä ei löydy, tyttö on lähtenyt vailla mitään ja me kaikki tiedämme, että emme näe häntä enää koskaan. Kaikki ovat kireitä ja itkuisia, tunnelma sirkuksessa on hyytävä. Moskovan esitys lähestyy, mutta esiintyminen ei tunnu enää samalta, se on menettämässä hehkuaan kaiken tämän keskellä. Tiedän, että sen voi nähdä meistä. Kun kutsutut asiakkaat matkustavat katsomaan esitystämme ja näkevät, kuinka uupuneita ja kiillottomia me olemme, syöksykierteemme alkaa. Tunnen sen koko olemuksellani, väistämättömän lopun, joka ei ole koskaan ollut näin lähellä. Minulla on tunne, että me emme pääse koskaan Aasiaan.

Moskovan esitys, joka päättää kierroksemme Venäjällä, ei tunnu samalta ilman Liviä. Me kaikki tiedämme, että tässä on kyse muustakin. Me olemme tehneet sirkusta eri kokoonpanoilla yli vuosikymmenen, mutta emme ole koskaan olleet tällaisia. Olemme kadottamassa itseämme, ja me kaikki tiedämme, että se on vääjäämätön päätöspiste kaikelle sille, mitä olemme yhdessä luoneet. Sirkus, jolle olin valmis omistamaan koko elämäni, on hiljalleen hiipumassa pois. Vaikka minun piti omistaa sille koko elämäni, se, mitä siitä on vielä jäljellä.

Olga on murtunut Livistä, hän on pelkkä varjo itsestään, vaikka ei päästäkään tunteitaan ulos. Hänen silmissään ei kiillä. Hän on yrittänyt etsiä Liviä kaikkialta vain varmistaakseen, että tyttö on kunnossa eikä ole tehnyt mitään impulsiivista, mutta Liv on kadonnut meiltä jättäen jälkeensä vain juridisen sotkun ja Olgan hajonneen olemuksen.

En vieläkään tiedä, mitä tehdä Amadeuksen kanssa. Evangelinen sen sijaan löydän illan hämärtäessä keskeltä metsää paljasjalkaisena. Maassa on jo kastetta, yön kosteus on saapumassa.

Tällaisena hetkinä minä muistan, miksi rakastan häntä. Hänen olemuksessaan on jotain peittelemättömän haurasta ja keveää, kun hän seisoo kasteisten korsien seassa ja katsoo tyhjyyteen itkuisilla silmillään. Kyyneleet hänen poskillaan ovat kuin helmiä. Kurotan kättäni, puristan sen kiinni. Evangeline on kuin unta, joka pakenee silmäluomien alta, kun herää. Häntä ei voi saavuttaa. Minun ponnisteluni ovat turhia. Vain taide tuo hänet kaikkien nähtäville, ja nyt minä ymmärrän, että vuosien uurastus alkaa viedä häneltä hehkua kaikesta siitä, mitä hän on rakastanut palolla kaiken tämän ajan.

"Hän ei tule takaisin", Evangeline kuiskaa. Hän ei vieläkään katso minuun saati pyyhi kyyneliään.

"Livkö? Näitkö sinä hänet?"

Evangeline pudistaa päätään.

"En. Mutta minä tiedän, että en näe häntä enää koskaan."

Huokaan syvään. Hän on oikeassa. Hän ei ole ollut vielä koskaan väärässä, kun hän on tässä hauraassa, paljaassa tilassa ja puhuu äänellä, joka on ohut miltei kuin lapsella.

"Tuleeko sinun ikävä häntä?"

Evangeline vain tuijottaa eteensä.

"Olen... surullinen", hän kuiskaa kuin ei aivan tietäisi, kuinka surullisia ollaan. "En pelkästään Olgan ja sirkuksen vuoksi. Vaan myös... itseni."

Nyökkään. He vaikuttivat aina läheisiltä, sirkuksemme nuorimmaiset. He nauroivat ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Jokin Evangelinen olemuksessa kertoo minulle, että tämä ei kuitenkaan ole sitä. Evangelinen tunteet eivät ole koskaan toimineet kuten muilla ihmisillä. En usko, että hän osaisi kiinnittyä niin maallisiin asioihin.

"Me ymmärsimme toisiamme", Evangeline sanoo jo kuuluvammalla äänellä. "Hän paloi kirkkaana. Hän kertoi minulle paljon elämästään ennen sirkusta. Sen ajatteleminen hänen todellisen ikänsä valossa on..."