Roihu

Prologi: Kipinä

Kaupungin jykevä siluetti on liekkien nielemä. Hurjiksi kohonneet tulipatsaat peittävät talot alleen, kaupunki roihuaa kirkkaalla liekillä vasten indigonsinistä yötä. Kuumuus hohkaa kukkulalle kaupungin vieressä, nainen seisoo tuijottamassa kaupunkia, josta olisi aamuun mennessä jäljellä pelkät hiillostuneet rauniot.

Palavasta kaupungista kuuluu vain etäisesti ihmisen kiljuntaa muistuttavaa ääntä. Nainen tietää, että ihmiset ovat jo palaneet koteihinsa. He palavat luuhun saakka. Tämä ääni lähtee jostakin muusta, jostakin, joka vain vaivoin osaa imitoida ihmistä.

Kun olennot juoksevat kaupungista ulos, nainen vetää syvään henkeä. Näky saa hengen salpaantumaan. Olennot ovat suuria, paljon ihmistä korkeampia, ja niitä peittää hurja musta karva. Kasvojen tilalla on eläimen kallo, mutta eläimiä nämä olennot eivät ole, ja olisi valtava virhe kuvitella niiden olevan. Hirviö. Ne ovat hirviöitä. Sen kuvaavampaa nimeä nainen ei muista ihmiskunnan niille keksineen. Nyt nainen tuijottaa, kuinka kaupunki palaa poroksi hirviöiden juostessa sen sisuksista kohti vapautta. Niiden kirkuna säestää palavan kaupungin rätinää. Nainen ei koskaan lakkaa kauhistelemasta hirviöiden veretseisauttavaa huutoa. Miltei kuin ihmisen viimeinen kuolinhuuto. Miten ne ovatkaan oppineet imitoimaan ihmistä lähes täydellisesti, kuulostamatta silti inhimilliseltä.

Hirviöitä juoksee naisen ohi. Nainen tietää, etteivät ne tee hänelle mitään. Hirviöistä viimeisenä paikalle juoksee se, jonka nainen tunnistaisi missä vain. Sen sarvet ovat korkeat ja selkä kyyristynyt.

"Meidän täytyy lähteä! Nyt!"

Hirviö kääntää päätään, liikkeessä on jotain kuumeista. Olento kääntyy katsomaan taakseen kuin kuulisi kaupungista muutakin kuin humisevat liekit. Se tuntuu kallistelevan päätään kuin ihmetellen.

"Mitä nyt? Kuulitko, meidän on lähdettävä!"

Hirviö värähtää.

Vasta silloin nainenkin kuulee sen. Laulu. Korkea, ihmisen laulu kohoaa liekkien ja hirviöiden kaikkoavien huutojen keskeltä. Miten se voi kuulua palon äänien yli? Naista kylmää. Hän tuijottaa hirviötä, joka tuntuu jäätyneen niille sijoilleen kuuntelemaan laulua.

"Minä menen edeltä. Ole nopea."

Hirviö nyökkää ja kääntyy kannoillaan. Nainen näkee sen sukeltavan keskelle valtoimenaan roihuavia liekkejä ja kääntyy ympäri pinkaisten juoksuun.

*

Osa rakennuksista on sortunut, osasta putoilee tulen nuolemia lankkuja mukulakivikäytävälle. Liekit nielevat loppujakin puisista seinistä, tuho on väistämätön. Kaupungista ei jäisi mitään jäljelle. Kaiken keskeltä kohoaa kuulas, viaton laulu, jota kohti hirviö juoksee. Juostessaan se tietää, että kaikki tämä tuho on sen aiheuttamaa. Yksin sen. Muut sen kaltaiset ovat jo juosseet pakoon, sillä ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Se on tullut vain päästämään ne vapaaksi. Sen seurauksena kaupunki palaa aamuun mennessä tuhkaksi. Hinta, joka on maksettava. Hirviö tietää sen kyllä. Silti, vasta laulun kuullessaan se ymmärtää, että nämä ihmiset kuolevat, jotta hirviön kansa voisi elää.

Laulun lähde seisoo keskellä tyhjää toria. Pieni, kauttaaltaan valkea ihminen. Hirviö seisahtuu paikoilleen, tuijottaa keskellä suurta aukiota seisovaa ihmisen lasta. Lapsi vain laulaa seisten keskellä palavaa kaupunkia, tekemättä elettäkään paetakseen. Laulu on kuin kutsu, ja hirviö tietää olevansa täysin aseeton sen edessä. Mikään koko olevaisessa todellisuudessa ei ole koskaan koskettanut sitä yhtä syvältä, se ei voi muuta kuin tuijottaa ja odottaa, että lapsi päättää kääntää katseensa siihen.

Lapsen kasvotkin ovat täysin valkeat, silmät niin häikäisevän siniset, että hirviö kavahtaa kauemmas. Lapseen ei ole tarttunut nokea tai pölyä, tämä on hätkähdyttävän valkoinen keskellä tuhoa. Samassa hirviö ymmärtää, ettei lapsella ole enää kotia eikä ketään, kenen luo palata, koska hirviön vuoksi koko kaupunki on tulessa. Silti pienen ihmisen silmistä ei tule edes kyyneliä. Lapsi vain laulaa, ei lopeta edes silloin, kun hirviö menee lähemmäs ja kurottaa päätään sitä kohti.

Tämä laulu. Tämä pieni ihminen keskellä palavaa kaupunkia. Hirviö tietää, että mikään ei enää koskaan koskettaisi sitä samoin. Se menee lähemmäs, eikä lapsen kasvoilla käväise häivähdystäkään pelosta. Lapsi tulee lähemmäs ja ojentaa kätensä koskettaakseen hirviötä.

Lapsi painaa päänsä hirviön kovaa, kallomaista naamaa vasten ja silittää.

Jotakin hirviön sisällä muuttuu lopullisesti. Kirkastuu. Tulee joksikin muuksi.

Silloin hirviö tietää, että kaikki olisi vasta alussa.