Roihu

Luku 9: Linnunlaulu (Olga)

Meidän on määrä pitää Liville tervetuliaisjuhla, aivan kuten juhlimme Amadeuksen löytymistä ja Evangelinen debyyttiä. Kun Viktor kertoo minulle, mitä nuori nainen oli tehnyt hänen hirviömuotonsa nähdessään, vastustan halua alkaa jälleen itkeä. On pelottavaa, miten helposti kyynelten kannattimet ovat vaarassa pettää, kun niille kerran antaa mahdollisuuden.

"Hän... tervehti sinua?"

"Hän kuuluu meihin. Ehdottomasti. Ymmärrän, miksi vaikutuit tytöstä. Minä en olisi itse koskaan osannut tavoittaa hänen kauneuttaan niissä juhlissa, mutta sinä tavoitit, ja olen sinulle kiitollinen. Vakiojoukkomme on kasassa kolmentoista vuoden jälkeen. Sitä on uskomatonta ajatella."

Hymähdän.

"On täysin sinun sinnikkyytesi ansiota, että olemme tässä", sanon ja katson Viktoria hänen ainoaan silmäänsä.

"Ja sinun järkähtämättömyytesi. Jos et olisi ollut paikalla puhumassa minulle järkeä joka kerralla, olisimme hyvin erilaisessa tilanteessa nyt." Viktor tuijottaa hetken kauemmas. "Kiitos, Olga. Kiitos, kun olet yhä siinä."

Hymyilen. Hymy sattuu suupieliin. Me molemmat tiedämme, miksi minä alun perin olen tässä.

"Vaikka tietysti..." Viktor aloittaa. Nostan käteni ylös. En tahdo Viktorin tuntevan oloaan vaikeaksi tai epämukavaksi.

"Ei. Tämä oli lopulta täysin oma valintani."

Viktor onnistuu hymyilemään. Aihe jää siihen, meistä kumpikaan ei kykene käymään sitä läpi nyt.

En ole valmistautunut illan juhliin, jotka järjestetään suuressa teltassa. Siinä, missä on yleensä rivillinen penkkejä, on nyt suuri pöytä kukkuroillaan parhaita herkkuja. Viktor ei ole säästellyt kustannuksissa, meillä on varaa tähän. On viiniä ja lihaa, on kynttelikköjä ja punavalkoista telttaa kiertäviä roikkuvia valoja kuin pieniä tähtiä.

En ole sanonut Liville sanaakaan henkilökohtaisesti, ja nyt hän saapuu tänne, kaikkien tuijotettavaksi. Evangeline on kysellyt Livistä lakkaamatta, enkä ole osannut vastata hänen kysymyksiinsä niin analyyttisesti ja innoissani kuten hän kenties toivoisi. Amadeustakin tuntuu kiinnostavan, hän istuu merenturkoosit silmät tuikkien pöydän päässä ja odottaa. Me kaikki olemme jännittyneitä siitä, miten viimeinen jäsen tulee muuttamaan keskinäistä dynamiikkaamme.

Kun Liv saapuu paikalle, hätkähdän. Hän on värjännyt vaaleanruskeat hiuksensa hennolla laventelilla. Tavanomaisesti pitäisin sitä uskaliaana valintana, mutta hänen kohdallaan en voi muuta kuin tuijottaa. Hän on sievä, sävy tekee hänestä aiempaakin keijukaismaisemman. Livin kasvoille leviää hymy, kun hän näkee meidät istumassa pitkässä pöydässä häntä odottamassa. Hän on jälleen muutamia minuutteja myöhässä. Sekin enimmäkseen huvittaa minua.

Minun on vaikeaa ajatella, että Liv on todellinen ihminen, vaikka hän vetää tuolin alleen ja istuutuu pöydän päähän. Istun aivan hänen vierellään, mieleeni tulee Liisa Ihmemaassa ja Hatuntekijän hullunkuriset teekestit. Liv on kuin suoraan sadusta värjättyine hiuksineen ja tanssijan liikkeineen. En vieläkään pysty katsomaan häntä suoraan. Sydämeni pamppailee kuin aikoisi luovuttaa.

Viktor katsoo Livin uudistunutta ulkomuotoa hymy huulillaan.

"Tervetuloa, Liv", Viktor toivottaa tytön tervetulleeksi. He hymyilevät toisilleen juuri niin intiimisti kuin voisi olettaa sen jälkeen, kun on nähnyt toisen suurimman salaisuuden.

"Olet nyt yksi meistä. Tässä ovat Evangeline ja Amadeus", Viktor esittelee, "ja Olgan sinä oletkin tavannut."

Liv nyökkää kaikille yksi kerrallaan. Kun hänen katseensa kohtaa minut, en hengitä. En tiedä hymyilenkö ollenkaan, kun hän katsoo minuun suoraan. Tuntuu kuin tämä olisi ensimmäinen kerta, kun kohtaamme, kun hän rekisteröi minun olemassaoloni.