Roihu

Luku 31: Lapsi (Olga)

Seurueemme on siirtymässä Moskovaan, jossa pidämme kauden suurimman esityksen. Juuremme ovat Venäjällä, täällä sirkus on syntynyt ja täällä se säkenöi kirkkaammin kuin muualla. Tilanteen pitäisi olla hallinnassamme, mutta tuntuu kuin kaikki olisi hiljalleen alkanut lipsua ulottumattomiimme. Evangeline on uupunut, päätähtemme ei jaksa enää laulaa. Kaikki tämä on alkanut nakertaa häneen koloaan, en ole aikoihin nähnyt hänen todella nauttivan esiintymisestä. Tiedän, että voisin kysyä siitä häneltä koska tahansa.

Me emme ole enää sitä, mitä olimme kaiken alussa. Olen hiljalleen alkanut ymmärtää sen. On kai optimistista olettaa, että kaikki pysyisi aina muuttumattomana. Siitä lähtien, kun Viktor alkoi menettää itseään ja tulla yhä enemmän ihmisten kaltaiseksi, olemme alkaneet suistua valitsemaltamme tieltä. Meidän piti olla niitä, jotka pysymme yhtenäisinä kuin perhe ja puolustamme toisiamme ja kaltaisiamme. Meidän piti loistaa kirkkaina, meillä oli kunnianhimoa ja unelmia. Me emme ole vielä valloittaneet Aasiaa.

Joku koputtaa vaununi oveen. Tunnistan koputuksen kiivaasta rytmistä koputtajan Viktoriksi.

"Sisään!"

Viktorilla on yllään pelkkä avokauluksinen pellavapaita ja korkeavyötäröiset mustat housut. Hänen mustan hiuspehkonsa seasta erottuu lintuhäkkiä esittävä korvakoru. Se tuntuu ironiselta tällaisena hetkenä. Korun häkki on tyhjä. Missä hänen laululintunsa nyt on?

"Olga..."

Viktorin äänensävy on minulle vuosien varrelta tuttu. Huokaan syvään, tiedän, että saan taas toimia olkapäänä. Jos hän ottaa Amadeuksen tilanteen puheksi, en anna armoa.

"Minulla on uutisia. Istutko hyvin?"

"Mikä hätänä?"

Viktor istuutuu pienen lipastoni eteen ja vetää syvään henkeä.

"Tiedäthän, miten tiukkoja täällä ollaan. Kaikki paperit syynätään todella tarkasti, meistä halutaan selvittää joka ikinen yksityiskohta."

"Älä sano, että jäit kiinni."

"Luuletko, että olisin tässä, jos olisin jäänyt kiinni? Ne olisivat vieneet saman tien Siperiaan ja teurastaneet."

"Ei sitä varten Siperiaa tarvita, sinut olisi tapettu saman tien."

"Taaai minua oltaisi kuulusteltu, että mitenkäs hitossa se tällainen nyt on edes mahdollista. Mutta ei, kyse ei ole nyt minusta. Minun suhteen kaikki hyvin."

"Mutta kenen ei?"

Viktor puristaa huulensa viivaksi. Hän ei pysty katsomaan minua silmiin.

"Olga... Olen niin pahoillani."

Sekunti sekunnilta tunnen, kuinka koko kehoni jähmettyy. Hyhmäinen jää ritisee sisälläni. En voi liikkua.

"Mitä?" Ääneni on tuskin kuuluva. "Viktor, mitä?"

"Olen oikeasti tosi pahoillani."

Aika on jäässä. Miksei hän sano mitään? Miksi hän pitkittää tätä?

"Kyse on Livistä."

En saa happea.

"Hän..."

Viktor vie kädet kasvoilleen ja huokaa syvään.

"Paljastui, että emme ole koskaan päässeet käsiksi Livin oikeisiin papereihin. Nyt näin ne ensi kertaa, ja minulle selvisi, että..."

Mitä?

"Hän on kuusitoistavuotias. Olen niin pahoillani..."

Jokin sisälläni on aivan hiljaa. Pelkistyy, palaa alkutilaan. Vaunussa kaikuu korkea, vieras ääni. En tunnista sitä naurukseni ennen kuin Viktor nousee ylös ja kietoo kätensä ympärilleni.