Roihu

Luku 21: Luonnoton (Olga)

Meidän kesäkautemme lähtee käyntiin sellaisella voimalla, että hädin tuskin pysymme itsekään sen perässä. Ehdimme pitää tutulla alueella viisi esitystä ennen kuin pakkaamme kaiken vaunuihin ja lähdemme kohti Ruotsia, josta tarkoituksemme on jälleen viiden esityksen jälkeen siirtyä Venäjälle. Aasiaa emme valloita tällä kaudella, Viktor ei ole vielä valmis emmekä voi ottaa niin isoa harppausta nyt, kun Liv on vasta löytänyt keskuuteemme.

Liv.

Ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni. Kun pakkaamme viiden esityksen jälkeen sirkuksemme vaunuihin, en voi olla ajattelematta sitä, että tämä aukio sankan metsän vieressä on ensimmäinen paikka, jossa olen voinut paljastaa itseni. Liv on saanut minut kurottamaan kuorestani edes hetkeksi.

Minä tiedän, mitä ajattelen, kun hän riisuu paitansa seurassani. Ajatukseni kuvottaa minua. Olen vanhempi nainen, jonka kuuluisi olla turvallinen auktoriteetti ja opastaja hänen kaltaiselleen nuorelle naiselle, mutta minä haaveilen hänen nänneistään mennessäni nukkumaan. Minusta ei koskaan tullut kunnollista naista. Minä herään vauvan itkuun yhä edelleen, koska en ikinä sopeutunut, en ollut tarpeeksi hyvä ja kuuliainen ja onnistunut. Millainen perheenäiti vaihtaisi kaiken yhteen suudelmaan naisen kanssa? Olen kiitollinen, että perhe-elämää eläessäni en koskaan joutunut tekemään valintoja. Tapasin paljon naisia, mutta he eivät olleet kuten Liv. Liv on ainut, joka on koskaan saanut minut niin sekaisin, etten pysty sivuuttamaan tunnetta.

Sekä minä että Viktor lähdemme leirintäalueeltamme vaunuissamme erittäin vastentahtoisesti. Tiedän Viktorin ajattelevan kohtaamista lajitoverinsa kanssa edelleen. Emme tiedä, millainen tilanne meitä Ruotsissa odottaa, emmekä voi kysyä Annalta, koska väliaikaisia esiintyjiämme ei voi vetää mukaan siihen, mitä kulissien takana tapahtuu.

Lähtömme aamuna Liv ottaa minua kädestä ja kuljettaa minut metsän reunalle. Tyhjennetty leirintäalueemme näyttää tuskallisen autiolta. Minä ja muut tytöt siivosimme alueen paperisesta roskasta, pienintäkään karnevaaliviirin palasta ei enää löydy aukiolta. On kuin se olisi sotatanner, jonka uhrit on jo kauan sitten viety pois.

"Olga. Nämä kuukaudet täällä ovat olleet elämäni onnellisimmat", hän henkäisee pitäen yhä minua kädestä. Hän ei irrota, vaikka seisomme siinä kaksin, kaikki muut ovat vielä pakkaamassa vaunuja viime hetkellä. Oon aamuyö, usva nousisi aukiolle pian. Metsä tuntuu kostealta ja hengittävältä. On kaunista ja hiljaista, ja Livin käsi on omallani.

"En ole koskaan ollut näin kotonani", Liv sanoo hymyillen yhä aina yhtä aurinkoista hymyään.

"En minäkään", kuiskaan. "Ja... Liv. Sinä tiedät, etten ole koskaan..." Nielaisen.

"Ei ole mitään hätää, Olga."

"Ei niin. Kun sinä olet siinä."

"Esiintyminen sirkuksessa on juuri sitä, mitä tunnun aina kaivanneen."

"Ihanaa, että se sopii sinulle. Olet lavalla niin... olet niin..."

Olen nähnyt hänen esiintyvän viidesti yleisölle, ja olen jäänyt täysin hänen vangikseen. Hänen ollessaan näin lähellä huomaan vilkuilevani toistuvasti hänen täyteläisiä, pieniä huuliaan ja kuvittelevani, miltä tuntuisi painaa oma suuni niitä vasten. En ole koskaan ajatellut suutelusta mitään, saati seksistä, ne olivat pakollisia pahoja, ne piti suorittaa läpi. Mieheni oli hyvä ja kunnollinen, ja hän ansaitsi kaltaisensa vaimon. Ei omilla ajatuksillani ollut merkitystä. En ajatellut seksistä mitään. Värähdän, kun huomaan ajattelevani riisuuntumista Livin edessä. Hätkähdän taaemmas, irrotan vahingossa käteni hänen kädestään.

"Olga?" Hän kallistaa päätään. "Onko kaikki hyvin?"

"On", sanon liian nopeasti ja liian kireästi. Hän huomaa sen.