Roihu

Luku 12: Ihmisen sydän (Viktor)

Kun Liv on ollut joukossamme viikon, hänet nähdään lähes aina Olgan seurassa. Heistä voi jo alkaa puhua kaksikkona, he liikkuvat samaan tahtiin ja heidän rytminsä ovat samankaltaiset. Me kaikki muut huomaamme sen heti.

Ajatukseni ovat tiiviisti tulevassa kesäkaudessa, suunnitelmat ovat kesken emmekä ole löytäneet vielä ainuttakaan väliaikaisesiintyjää kesäkaudellemme. Meille alkaa tulla kiire.

Silti en kykene olemaan ajattelematta sitä, miten Olgan silmissä kiiltää, kun Liv on hänen kansaan. Jo viikossa Olga rentoutuu silmin nähden. Hän pystyy pitämään reaktionsa kurissa.

Kun istumme Evangelinen kanssa minun teltassani viettämässä iltaa, Evangeline ottaa sen puheeksi.

"Olga ja Liv. He tulevat todella hyvin juttuun."

"Niin, olen iloinen siitä. Liv tuntui olevan juuri sitä, mitä hän tarvitsee nyt."

"He näyttävät melkein siltä, että he ovat ihastuneita toisiinsa."

Hätkähdän.

"Olgako ihastunut? Siihen en ihan heti usko. Olga ei ole sitä sorttia."

"Minusta hänen katseessaan on selvää viehättyneisyyttä."

"En ole kenties paras tulkitsemaan sellaista. Oletko tosissasi?"

"Olen, olen."

"Entä Liv sitten?"

"Häntä en osaa vielä lukea. Liv tuntuu kuitenkin viihtyvän parhaiten Olgan seurassa, olethan sinä heidät nähnyt."

"Livin puhdas intohimoisuus ja palo tuntuu tekevän hyvää Olgalle."

"Sinun läheisin ystäväsi todella sulkeutuu täydellisesti. Olen herra sentään kasvanut sinun ja Olgan kanssa, ja silti minusta tuntuu, etten tiedä hänestä mitään."

"Tervetuloa elämään sen kanssa..."

Huokaan syvään. En todellakaan tiedä, voisiko Olga olla kiinnostunut Livistä, saati ylipäätään naisista. Se ei joka tapauksessakaan ole minun kysyttävissäni. En ole koskaan ajatellut Olgan pitävän erityisemmin kenestäkään, mutta sen pohtiminen loukkaisi häntä. Livin saapuminen tekee hänelle joka tapauksessa hyvää, ja se riittää minulle.

Kiskaisen Evangelinen lempeästi ranteesta syliini istumaan. Hän painaa päänsä kaulalleni ja hymähtää.

"Sinä olet hermoillut yllättävän vähän aiempiin esityskausiin verrattuna. Miksi?" hän kysyy ja jää silittämään hiuksiani.

"Koska kaikki tuntuu valmiilta. Oikealta."

"Mikään ei ole koskaan valmista."

"En tarkoittanut niin. On kuin kaikki olisi vihdoin... hyvin. Minulla on sinut, tähtiesiintyjäni, josta moni vaikka tappaisi. Minulla on luotettava joukkio, jonka uusin jäsen on energinen ja motivoitunut ja hyvin erilainen kuin lavalla on totuttu näkemään. Minä luotan meihin."

"Entä hirviöt?"

Säpsähdän. Joko hänkin muistuttaa minua siitä, jota minun ei juuri nyt tarvitse ajatella?

"Eva..."

"Me emme ole aikoihin pysähtyneet pelastamaan lajitovereitasi. Miksi?"

"Tällä alueella on vähän hirviönmetsästystä."

"Vai etkö sinä vain tahdo ajatella koko asiaa?"

"Eva."

Äänensävyni ei vakuuta häntä, hän vetäytyy katsomaan minua suoraan silmiin.