Roihu

Luku 13: Halu (Olga)

Minä rakastin perhettäni.

Miestäni, jolla oli karheat työmiehen kädet ja aina sanomalehdistä jäänyttä mustetta kämmenissään. Tytärtäni, jolla oli puromainen nauru ja siniset silmät kuten isällään. Minä rakastin heitä, vaikka olin vasta taimi, nuori nainen, joka oli jo saavuttanut elämässään kaiken. Minulla oli sukuni perintö ja maine, rakastava, hyvä aviomies ja lapsi jo kahdenkymmenenkahden vuoden iässä. Mitään ei puuttunut. Siinä oli kaikki, mitä nainen saattoi maailmassa saavuttaa.

Mutta.

Oli ääni sisälläni, joka ei koskaan täysin hiljennyt. Ääni, jonka painoin syvälle pinnan alle jo nuorena, sillä sen kuiskinta ei voinut tarjota minulle mitään muuta kuin murhetta. Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Se ei ollut mahdollisuus.

Minä kaipaan perhettäni. Se on muuttumaton totuus. Kaipaan mieheni naurua, kun hän luki minulle sanomalehteä ääneen. Ikävöin hänen teräviä huomioitaan ja lempeää ääntään. Ja minä ikävöin tytärtäni. En koskaan unohda sitä, miltä tuntui, kun hänen pienet lapsenkätensä tarttuivat omaani.

Mutta.

"Olga?"

Säpsähdän. Livin ääni havahduttaa minut ajatuksistani. Se saa minut ymmärtämään, etten ole ajatellut mitään omaani vapaaehtoisesti aikoihin. Kaiken ajatteleminen saa kehoni tuntumaan raskaalta. Jonkun muun keholta.

Liv saapuu sisälle telttaan hikihelmiä kasvoillaan. Hän tulee suoraan esitysharjoituksista, hänen kasvonsa hehkuvat ja hiuksensa ovat puoliksi liimautuneet kiinni otsaan.

"Huh, se otti koville."

"Rääkkäsikö Viktor?"

Livistä lähtee epämääräistä pihinää. Hän lysähtää sängylleen istumaan niin, että jouset kitisevät.

"Kuule. Mennäänkö peseytymään? Tarvitsisin jonkun hinkkaamaan selkäni."

Hätkähdän.

"Siis jos se käy sinulle, tietenkin. Ei ole pakko."

Liv on ollut kanssamme nyt kuukauden. Hänen oma vaununsa ja telttansa ovat arvioitu saapuviksi seuraavalla viikolla. Livin rytmit ovat erilaiset kuin omani, hän herää ihan miten sattuu ja menee aina paljon minua myöhemmin nukkumaan. Hän riisuu itsensä minun nähteni, hän puhuu itsestään ja kehostaan ja kaikesta, mitä kohtaa. Mikään ei koskaan ole hänelle tabu.

"Peseytymään?"

Peseytymistilamme ovat erillisessä teltassa, vesi pitää kantaa paikalle. En ole koskaan peseytynyt kenenkään kanssa samaan aikaan. Tiedän, etten kykene siihen nytkään, en edes Livin kanssa. Varsinkaan Livin kanssa.

"Minä en tällä kertaa taida peseytyä itse, mutta voin kyllä pestä selkäsi, jos tahdot."

Ajatus hänestä alastomana edessäni on sietämätön. Ihminen on paljaana niin avuton ja pieni. Ja sellaisena hän on valmis antamaan itsensä eteeni noin vain.

"Ihanaa, kiitos! Minä käyn laittamassa veden valmiiksi."

Liv nousee saman tien ylös ja nappaa tutun valkoisen mekkonsa olalleen. Kulkiessaan ohitseni Liv tuijottaa pöydälläni notkuvia värikkäitä kankaanpaloja.

"Oho, oletpa tehnyt hyvää työtä", Liv sanoo nyökäten keskeneräisiin vaatteisiin päin. "Mikä on minun?"

"En ole vielä aloittanut."

"Anna minulle maistiaisia. En ole tainnut nähdä sinun luonnoksiasi."

"Ssh, näet sitten."

"Ilkeää."