Roihu

Luku 14: Paljas (Viktor)

Olga on juuri ehtinyt valmistella paperit ja listata esiintyjäkokelaat, kun tunnen sen. Leirintäalueemme on sankan metsän kyljessä, ja sieltä minä haistan sen, kaltaisteni veren. Minun ei tarvitse kuin vilkaista Olgaa, hän näkee sen minusta heti.

"Olga. Pyydä Amadeusta katsomaan koe-esiintymisiä kanssasi."

"Oletko varma?"

Nyökkään.

"Sinähän käskit minua olemaan unohtamatta itseäni."

"Aiotko...?"

"Aion." Nielaisen. "Jos jotakin käy, sinä tiedät, mitä tehdä."

On Olgan vuoro nyökätä.

"Minun ei tarvitse käskeä sinua olemaan varovainen", hän sanoo. "Onnea matkaan. Pysy itsenäsi."

Leirialueen pihamaalla otan juoksuksi. Juoksen kohti metsää, kohti hajua, joka vetää minua luokseen. Ihmisruumis ei ole riittävän nopea, tiedän, että todellinen muotoni tahtoo tulla lähelle. Tartun silmälappuuni ja kiskaisen sen pois. Muutos ravistelee koko olemustani, kesken juoksun kehoni kasvaa ja voimistuu. Muutoksessa on aina jotakin kipeää, joka pistelee joka solulla. Aistini terävöityvät, koko olemukseeni syntyy uusi nuotti, kaikki tuntuu aidommalta, todemmalta.

Oikeassa muodossani tiedän heti, että lajitoverini on kilometrin säteellä minusta. Hirviön veri ei haise samalta kuin ihmisen. Hirviö ei pidä ääntä, ei ainuttakaan, ja se saa koko olemukseni jännittymään. Kuulen sen rahisevan hengityksen, kuulen teräaseiden kilinän toisiaan vasten. Ihminen on hirviötä kauempana, mutta hirviö on jo vahingoittunut, se ei pääse pakoon niin nopeasti kuin sen pitäisi.

Juoksen kovempaa. Unohdan hetkeksi sirkuksen. Sen, että minun pitäisi olla Viktor-niminen ihmismies ja tälläkin hetkellä arvioimassa mahdollisia väliaikaisia esiintyjiä. Olen rakastunut ihmisnaiseen, joka on kauneinta ja upeinta tässä maailmassa. Mutta juuri nyt kaikki ne asiat tuntuvat kaukaisilta, edes Evangelinen hehku ei vedä minua takaisin.

Kun erotan lajitoverini näkökentässäni, ihmisen tuoksu on jo pelottavan lähellä. Ehdin nähdä hirviön vioittuneet sarvet ja karvaisen, tärisevän siluetin ennen kuin metsästäjä kävelee puitten takaa tätä kohti. Se ei ole vielä havainnut minua, olen kauempana, sankka kasvusto peittää suuren hahmoni. Miehiä ei ole enempää, yksi vain, ja vaikka sitä on vaikeaa uskoa, en haista muita ihmisiä. Ihmiset kuvittelevat olevansa kaikkivoipaisia. Jos olisin ihmiskehossani, vetäisin syvään henkeä ja sulkisin hetkeksi silmäni. Mutta en ole. Aistini terästyvät, tämän minä osaan.

Minun ei tarvitse kuin hypätä. Mies ehtii kohottaa veitsensä, sen terä hipaisee kylkeäni, mutta minä olen valtavasti suurempi ja nopeampi. Miehen kurkku aukeaa yhdellä nopealla leukaotteella. Veri purskahtaa päälleni, sen lämmin tuntu on tutumpi kuin rakastetun kosketus. Tämä minä olen. Tätä en koskaan pääsisi pakoon.

Rusahduksia. Katkeavien luiden sinfonia. Ihmisestä jää jäljelle pelkkää sotkua. Vasta silloin ymmärrän kääntää katseeni lajitoveriini päin. Sen kaulan ympärille on kiertynyt köysi, joka on puristunut kaulan ympärille niin tiukasti, että haistan lihasta tihkuvan veren.

Me näemme toisemme ensi kertaa, kaksi hirviötä. Toinen hirviö on koiras kuten minäkin, mutta paljon minua pienikokoisempi ja olemukseltaan arempi. Menen sen luo, ja se kavahtaa ja sähisee.

Älä tule lähelleni, se sanoo äänellä, joka raastaa rintaani. En ole ehtinyt unohtaa, miten hirviöt puhuvat. Meidän äänemme tulee syvältä, meidän ei tarvitse liikutella leukojamme. Sinä haiset niiltä. Saalistajilta.

Tiedän sen. Minä en muistuta enää ihmistä enkä hirviötä. En ole suoraan kumpikaan, mutten ole mitään niiden väliltäkään. Olemassaololleni ei ole nimeä, nämä hetket muistuttavat minua siitä.