Roihu

Luku 20: Häkissä (Viktor)

Tauolla yleisö pääsee käymään pihamaalla, joka on koristeltu väliaikaa varten lämpimin valoin ja pienin kojuin. En siedä turhaa tavaraa, mutta myymme väliajalla syötävää ja käsintehtyjä koriste-esineitä, asusteita ja vaatteita. En itse olisi alun perin sisällyttänyt vastaavaa toimintaa sirkukseemme, mutta ollessamme edellisen kerran Venäjällä Olga rakastui paikallisen käsityöläisen tekemiin tivolikoristeisiin. Päätimme etsiä ympäri Eurooppaa osaavien käsityöläisten taidetta myytäväksi väliajallamme. Vieraat rakastavat erilaisia posliinisia koristeita sekä tietenkin ruokaa, jota pienistä kojuistamme saa.

Yössä tuoksuu karamelliomena ja mausteinen popcorn, kun yleisö kävelee avoimen taivaan alla ja vaihtaa kiivaasti sanoja näkemästään ja kokemastaan. Minun kävelyyni heidän keskuudessaan reagoidaan kohteliain hymyin ja satunnaisin kehuin. Ihmiset ovat huomanneet Livin.

"Ensimmäisen puoliajan viimeinen esitys oli sanoinkuvaamaton! Teidän uusi esiintyjänne on lupaava uusi nimi, mistä olette hänet löytäneet?"

"Viimeisessä esityksessä oli uskomatonta tanssillista aistikkuutta!"

"Tekeekö Olga vielä kaikki esiintymisasunne?"

Tämän minä osaan. Sulaudun ihmisten joukkoon kuin yksi heistä. Rakastan keskustella heidän kanssaan. Heidät on kutsuttu tänne, hienostopiirien tarkoin valikoidut nimet. Kutsu on heille itsessään arvokas muisto kauniista illasta, me panostamme jokaiseen pieneen yksityiskohtaan paperilappusessa.

Ruokien sekoittuvassa tuoksussa ja lämpimässä illassa kukaan ei havaitse, etten ole nukkunut hetkeäkään. En pysty keskittymään kunnolla mihinkään ennen kuin Evangelinen pääesitys on ohi. Tiedän kaikkien odottavan häntä; joukossa on myös heitä, jotka saavat kutsun joka näytökseen, olimme missä tahansa. Vannoutuneet seuraajamme, jotka olivat täällä jo kolmetoista vuotta sitten, jo silloin, kun minun laululintuni ei vielä laulanut heille. He ovat perimmäisin syy tehdä tätä. Ihmiset, joiden silmät eivät koskaan kyllästy ihmeisiin.

Kun tauko on ohi ja toivotan kaikki takaisin tervetulleiksi, tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. On Evangelinen aika nousta lavalle. Evangelinen, jota on uhattu suoraan. Rakas tähteni, jolle en kyennyt tekemään laulua parhaan taitoni mukaan. Laulu ei ole valmis. Ei todellakaan. Amadeus, joka yleensä vastaa soitosta, ei ehtinyt nähdä edes nuotteja, sillä niitä ei ole. Kappaleesta ei ole mitään paperilla, ei mitään missään. Minun on luotettava Evangelineen ja hänen minuun.

Kun asetun pianon eteen, tunto hädin tuskin pysyy sormieni päissä. Olen tuntenut vastaavaa kuristavaa hermostusta edellisen kerran silloin, kun Evangeline esiteltiin yleisölle. Koko lava on musta minuun osuvaa valokeilaa lukuun ottamatta. Kehoni on jäykkä, tuijotan sormiani ja odotan Evangelinen astuvan lavalle.

Evangelinen asu on kaikista tähänastisista esiintymisasuista massiivisin ja yksityiskohtaisin. Olga on pannut parastaan jokaisen yksityiskohdan kanssa. Asu on täysin puhtaanvalkoinen. Helmiyksityiskohtia joka puolella, monta kerrosta helmiä kaulalla ja vyötäisillä roikkumassa. Vyötäisille on aseteltu valkoinen kehikko, joka ulottuu maahan saakka ja josta lähtee höyhenin koristeltu laahus asun takaosassa. Päähineessäkin on höyheniä, Evangeline on kuin ihmiseksi muuttunut joutsen siroine raajoineen ja kohotettuine katseineen.

Evangelinen läsnäolo on aina osannut hiljentää yleisön täysin. Vedän syvään henkeä ennen kuin sukellan. Pinnan alla on pimeää. On pakko uskaltaa. On pakko luottaa. Painan sormeni ensimmäisille koskettimille ja luotan meihin.

Emme ole harjoitelleet kuin kerran. Kaikkia sanoja ei ole, kaikki on kesken, mutta tätä Evangeline tuntui haluavan, puhdasta impulsiivisuutta. Minä soitan ja hän laulaa, eikä lavalla ole mitään muuta kuin me kaksi. Me täydennämme toisiamme, keskustelemme musiikin kautta, täysin sanattomasti. Laulu kasvaa, kun päätän luottaa siihen.