Roihu

Luku 30: Lohduttaja (Viktor)

Kun Evangeline vihdoin palaa takaisin luokseni, hän löytää minut Amadeuksen viereltä. On esiintymispäivän aatto, myöhäinen yö. Olen kerrankin päässyt työpöydältäni sänkyyn ajoissa, ja Amadeus tuhisee alastomana vierelläni. Silloin hän saapuu, ilmestyy telttaani kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Minä makaan paljaana Amadeuksen vierellä, Evangeline näkee heti, mitä on tapahtunut. Hän näkee, että olen ottanut ystäväni turvakseni. Halveksunta hänen kasvoillaan on pahin mahdollinen tuomioni. Hän ei peittele inhoaan vähääkään.

"Kuinka sinä kehtaat?" Evangelinesta pääsee. Ei sanaakaan siitä, että hän lähti, ei tietenkään. Sellaisesta ei keskustella.

"Sinä hylkäsit minut."

"En tarkoita sitä, vaikka tuokin on oksettava tekosyy kaataa läheinen ystävä sänkyynsä. Mikä vittu sinua vaivaa? Kuinka sinä voit tehdä noin hänelle? Tiedätkö yhtään, miten paljon tuollainen satuttaa?"

"'Tuollainen'? Mistä sinä nyt puhut?"

Vilkaisen vieressäni makaavaa Amadeusta, joka raottaa unisena silmiään. Kun hän havahtuu Evangelineen, hän hätkähtää istumaan ja vetää peiton suojakseen. Amadeuksen kasvoilta hehkuu sama uhma kuin monesti aiemminkin Evangelinen läsnäollessa.

"Mitä helvettiä sinä täällä teet?" Amadeus sihisee. Hän ei enää peittele inhoaan Evangelinea kohtaan. Tuijotan heitä, molempia rakkaitani, ja yritän ymmärtää, mitä tapahtuu.

Evangelinen ilme ei värähdäkään, kun hän kohtaa Amadeuksen merenturkoosit silmät.

"Puolustan sinua", Evangeline sanoo täysin tyynesti.

Amadeuksesta pakenee epäuskoinen nauru.

"Puolustat? Minä en tarvitse sinun puolustustasi, en ymmärrä, mistä puhut."

"Näetkö, Viktor?" Evangeline osoittaa Amadeusta, joka säpsähtää. "Sinä teet tuon hänelle."

"En vieläkään ymmärrä", on minun vuoroni ihmetellä.

Evangeline pyöräyttää silmiään.

"Minä säästän sinut siltä saarnalta, että olet kykenemätön kohtaamaan konfliktitilanteita ja pakenet niitä toisten ihoille. Mutta en aio päästää sinua vähällä sen kanssa, että olet ottanut syliisi ystäväsi, joka on sinuun palavan rakastunut. Kuinka sinä saatat? Tuossa hän istuu ja puolustaisi sinua, vaikka iskisit häntä veitsellä."

Rakastunut?

Minusta lähtee epäuskoinen nauru. Tuijotan vuoroin Evangelinea, vuoroin Amadeusta. Amadeus näyttää siltä, miltä lapset näyttävät, kun he jäävät kiinni itse teossa. Hänen huulensa väpättää, yhtäkkiä näen hänet paljon pienempänä ja hauraampana kuin koskaan.

"Amadeus?"

Kosketan varoen hänen olkaansa.

"Hei?"

Kaikki tämä aika. Hänen viipyilevät katseensa ja pehmeät sanansa. Hänen tapansa opetella mikä tahansa seikka, jonka haluan hänen oppivan esityksiä varten. Hänen pettämätön olkapäänsä ja tukensa jopa silloin, kun hän on itse kosketuksissa oman kipunsa kanssa.

Suuni loksahtaa auki. Kuinka typerä minun pitää olla? Minun, joka olen jo vuosia seurannut ihmisiä vierestä, ymmärtänyt heidän kaavamaista toimintaansa. En ehdi reagoida, Amadeus kiskaisee housut ylleen ja paidan olalleen ja sinkoaa silmiään pyyhkien itsensä ulos teltasta.

Evangelinen olemus kipunoi.

"Ymmärrätkö nyt?"

"Minä... minä en tiennyt..."