Roihu

Luku 33: Musiikki (Olga)

Meidän elämämme loppui sinä päivänä.

Minä muistan näyn, joka teltassa odotti, kun havahduimme huutoon. Minä löysin sen ensimmäisenä. Kaksi takkuturkkista hirviötä, joiden mustassa turkissa kiilsi veri. Maassa punaisen tahrima mytty, jonka ääreen hirviöistä pienempi oli käpertynyt. Sen kurkusta ei lähtenyt enää muuta kuin surkeaa uikutusta, kipeää, vaikeaa ääntä.

Minun ei tarvinnut koskaan kysyä, mitä oli tapahtunut. Minä vain tartuin silmälappuun ja pakotin sen Viktorille, vaikka hän tempoi eikä suostunut irrottamaan Evangelinen ruhjoontuneesta ruumiista. Pakotin Viktorin takaisin ihmismuotoon, jotta kukaan ei löytäisi paikalta muuta kuin hirviön ja ruumiin, vääjäämättömät todisteet siitä, mitä tapahtui. Suojelin Viktoria, verhoilin hänet tummaan kaapuun ja pitelin hänestä kiinni, kun hänen jalkansa pettivät. En koskaan unohda, miltä hän silloin näytti. Jos hänessä oli koskaan ollut voimaa, se tuntui häipyneen tyystin hänen pienestä kehostaan.

Amadeus löysi paikalle, eikä aina niin katkeran nuorukaisen silmissä ollut vähääkään vahingoniloa tai voitonriemua, hän oli täysin murtunut. Kerrankin Amadeus osasi sysätä omat tunteensa syrjään. Pystyin antamaan hysteerisen Viktorin hänen huostaansa, ja hän piteli Viktoria sellaisella lempeydellä ja lujuudella, että saatoin luottaa häneen täysin.

Minä hoidin kaiken. Kaikki se, mitä tapahtuneesta seurasi, putosi minun harteilleni. Olin toinen sirkuksen perustajista, eikä Viktorista ollut enää hoitamaan mitään, hän ei pysynyt edes jaloillaan.

Mutta senhän minä osasin. Häivytin itseni taustalle. Omalle surulleni ei ollut sijaa. Ei sille, että hitaasti ja varoen rakentamani turva ja onni olivat poissa. Ne oli riistetty minulta hetkessä. Ei sille, että pelkäsin – sitä, etten näkisi Liviä enää koskaan, ja sitä, että näkisin.

Eikä sitä, että Evangeline oli minullekin tärkeä. Sen kaikki unohtivat. Se oli muille niin helppoa; unohtaa, että minullakin oli tunteita ja ajatuksia, vaikken koskaan näyttänyt niitä. Olin katsellut Evangelinen kasvua viisivuotiaasta, tarmokkaasta ja itsepäisestä tytöstä säkenöiväksi nuoreksi naiseksi. Vaikka vastustin viimeiseen asti kutsumasta sirkusta perheeksi, mielsin Evangelinen tärkeäksi osaksi sitä kokonaisuutta, jonka muodostimme yhdessä. Rakastin häntä. Nuorta naista, joka paloi sellaisella liekillä, että se helotti koko maailmaan.

Olin viimeinen, joka sai nähdä hänen ruumiinsa. Hän ei ollut enää siellä, se oli pelkkä ruumis, raadeltu ja verinen. Mutta hänen kasvonsa olivat viimeiseksi teokseen hymyilleet kuin kaikki maailman valo olisi täyttänyt hänet. Minä en sulkenut hänen silmiään. Mitä ne ikinä olivatkaan todistaneet, oli saanut hänet hymyilemään autuaasti. Me elävät ajattelimme kuolleista mitä tahdoimme helpottaakseemme omaa tuskaamme. Sanoimme, että he "olivat paremmassa paikassa", "lähtivät onnellisina", mutta mitä me lopulta tiesimme mistään? Minun mieheni ja tyttäreni kuolivat nuorina tapaturmaisesti. Eivät he lähteneet minnekään, he kuolivat, ja siinä se – sanat, joita kukaan ei koskaan uskalla sanoa. Niin kuoli myös Evangeline. Raadeltuna, katse jossakin, jota me elävät emme olisi koskaan voineet tavoittaa. Kaikki muu on pelkkää elävän yritystä löytää lohtua asioista, joissa sitä ei ole.

En muista sen päivän jälkeisistä tapahtumista paljoakaan. Jouduin sivuuttamaan oman suruni, kaiken sen, joka hajotti minua kappaleiksi. En ehtinyt etsiä Liviä, en kyennyt suomaan ajatustakaan tytölle, jota rakastin. Hirviötapaturmaa ei tutkittu kauan, mutta siitä seurannut suru ja hermostus kiristivät hirviövarotoimenpiteitä kaikkialla Venäjällä. Sana Evangelinesta alkoi kiriä muualle Eurooppaan, ja me kaikki tiesimme, että se oli sirkuksen loppu. Viktor ei koskaan nostaisi itseään siitä. Silloin minä muistan ajatelleeni, että kenties Viktor tiesi jo ennalta, että sirkuksen tie oli päässään. Sen näki hänestä kaiken sen silmittömän surun alla. Hän oli jo valmiiksi uupunut. Viktor ei ollut sellainen, joka olisi luopunut unelmistaan. Kenties he olivat Evangelinen kanssa keskustelleet jostakin, joka ei ollut vielä saavuttanut korviani. En saanut koskaan tietää.