Roihu

Luku 11: Avattu ovi (Olga)

Kun Liv tuo tavaransa sirkukseen, hänellä on mukanaan pelkkä suuri, ruskea matkalaukku. Ei mitään muuta. Siinä on hänen koko maallinen omaisuutensa, ja jokin hänen näkemisessään sellaisena raastaa minua vielä enemmän kuin mikään tähänastinen. Pieni, kapeajalkainen tyttö, liian suuri ruskea takki ja värjätyt laventelinväriset hiukset. Minussa herää suunnaton hellyys, jota en pysty kohdentamaan. Niin suuri, ettei sille ole sijaa sisälläni.

Olemme koko joukolla paikalla, kun Liv saapuu, ja tarjoamme hänelle ruokaa ja juomaa. Amadeus on hakenut sirkuksen popcorneja ja hattaraa, joita Liv ottaa ilomielin. Me ahtaudumme minun pieneen telttaani. Olen ripustanut sen täyteen pieniä valoja, ne kiertävät peilipöydältä kapealle sängylle. Sänkyä vastapäätä on nyt toinen sänky, Amadeus huusi sen huutokaupasta ihan Liviä varten. Liv alkaa nauraa tämän kuullessaan ja hyppää kovalle sängylle, jonka jousitukset ovat vuosia sitten hylänneet elämän.

"Voi ei, tämä on rakkaudellisinta, jota minulle on tehty", Liv nauraa. "Miten hurmaavaa. Te olette ihania, tulen rakastamaan elämääni täällä."

"Ostetaan ihmeessä sinulle parempi sänky, kun saadaan ensin sinulle oma vaunu ja teltta. Se ei ole rahasta, vaan paikallisista valmistajista kiinni..."

"Olen itse asiassa jo kontaktoinut norjalaista yrittäjää asiasta. Tiesin, mitä tehdä."

"Mitä? Sinäkö?"

"Minunhan vastuullani se on. Minä niissä asun."

"Yleensä minä hoidan sirkuksen käytännön asiat."

Liv heilauttaa kättään.

"No, ehdin tällä kertaa ensin. Anteeksi, jos sotkin systeemisi."

"Itse asiassa säästit minulta ison pohdinnan, kiitos paljon. Minulla riittää muutenkin töitä, kesäkausi on tulossa emmekä todellakaan ole valmiita."

"Uh, olen kauhuissani jo nyt."

"Sinä olet luonnollisin koskaan lavalla näkemäni ihminen."

Liv virnistää.

"Sitten sinä et ole koskaan nähnyt kunnollisia esiintyjiä."

"Oliko tuo itsekritiikkiä?"

"Ei, se oli objektiivinen totuus."

"Sinä olit erittäin luonteva."

"Hyvä. Minä elän vain tanssiessani. Se on minun tapani piirtyä tähän maailmaan."

Sen minä näin hänen jokaisessa liikkeessään. Kokemus, joka sai minut itkemään. Yritän olla ajattelematta sitä nyt, kun hän on edessäni ja hymyilee. Voin unohtaa sen. Ei ole mitään hätää. En ajattele mitään. En yhtään mitään. Se on onnistunut aina ennenkin.

"Kuinka paljon tarvitset omaa tilaa? Minä voin aikatauluttaa omaa olemistani sen mukaan, etten ole alituisesti häiritsemässä sinua."

Hätkähdän. Liv katsoo minua aina suoraan silmiin puhutellessaan minua, enkä voi ymmärtää, kuinka hänestä on kasvanut tuollainen. Hänen koko olemuksensa ravistelee minua niin syvältä, että joudun käyttämään kaiken energiani, etten kehoni hajoa kuten silloin juhlissa.

"Ei sinun tarvitse minun vuokseni olla epämukavasti tai lähteä."

"Olen tosissani. Kaikki ihmiset tarvitsevat omaa tilaa, ja tämä on sinun asumuksesi. Kunnioitan sinua ja tilaasi."

Tuijotan Liviä. Hän on tosissaan.

"Minä..."

"Kysytäänpä näin päin – oletko yksin mieluummin aamuisin vai iltaisin?"