Roihu

Luku 5: Odotus (Olga)

Mitä enemmän Evangeline kasvoi, sitä tiukemmaksi Viktor kävi – ja se suututti Evangelinea. Tyttö tahtoi jo kipeästi lavalle. Hän ystävystyi väliaikaisten esiintyjien kanssa, keskusteli heidän kanssaan pitkästi sirkustaiteesta ja tuntui jo palavasti haluavan heidän kanssaan lavalle. Viktor kielsi sen ehdottomasti. Kun kuuntelin heidän riitojaan, ymmärsin ensimmäistä kertaa, miten samanlaisia ja silti niin valtavan erilaisia he olivat. Evangeline ei ollut enää lapsi, hän oli täyttänyt kuusitoista vuotta ja oli juuri niin tulinen kuin sen ikäiset osasivat olla. Minä tulin hänen kanssaan toimeen, naisena minulla ei ollut ongelmia hänen kanssaan. Kenties hän koki minut riittävän äidillisenä, vaikka en silloinkaan uskonut olevani erityisen lähestyttävä tai lempeä. Me kuitenkin ymmärsimme toisiamme. Keskustelimme usein tuntikausia, ja minä sain hänet nauramaan.

Evangelinesta näki, että hän kaipasi ikäistään seuraa. Minä olin silloin kaksi kertaa hänen ikäisensä, en kelvannut äidinkorvikkeeksi enkä parhaaksi ystäväksi. Ja Viktor oli jotakin muuta, sen näki heistä kauas. Näin jo silloin, miten pitkään Evangeline silmäili miestä, joka ei ollut ihminen. Se ei ollut sama katse, jolla Viktor oli vuosia piinannut tyttöä. Viktor oli aina puhtaan taiteellinen ja kunnioitti Evangelinen tilaa ja kehoa, mutta he olivat läheiset, valtavan läheiset. Ennen teinivuosiaan Evangeline istui iltaisin Viktorin sylissä, he saattoivat lukea yhdessä kirjoja ja siemailla teetä. Sellaisessa tilassa he koskettivat toisiaan varomatta, mutta milloin tahansa muulloin Viktor varoi hipaisemastakaan tyttöön.

Ennen seuraavaa suurta esitystä vedin Viktorin telttaani.

"Sinä rakastat häntä", minä sanoin kiertelemättä.

Viktor vain kurtisti kulmiaan niin, että silmälappu värähti.

"Evangelinea."

"Tietenkin minä rakastan häntä."

"Tarkoitan, että sinä rakastat häntä."

Kesti hetki, että hänen ilmeensä tavoitti sanomani merkityksen. Se oli kuin eläimellistä kauhua.

"Minä en ole sellainen!" hän kiljui. En ollut koskaan kuullut hänen huutavan niin korkealta, vaikka hän joskus sätti esiintyjiä kovallakin sävyllä. "En ole kuten te ihmiset! Minulle ei tulisi mieleenikään katsoa alaikäistä tyttöä sillä tavalla kuin moni ihmismies katsoo. Tässä maailmassa on liikaa nuoria neitoja, jotka ovat joutuneet sellaisten miesten hampaisiin, mutta minä en ole sellainen, minä rakastan ja kunnioitan Evangelinea!"

Viktorin ääni kohosi lähes hysteeriseksi. En hätkähtänyt sitä, olinhan jo tottunut hänen kiivauteensa.

"En tarkoittanut sitä."

"Mitä sitten? Mitä sitten, jos et sitä? Mitä muutakaan sinä voisit tarkoittaa?"

"En tarkoittanut, että ajattelisit hänen koskettamistaan. Minä vain sanon, mitä olen nähnyt. Teillä kahdella on jotakin erityislaatuista. En usko erityisyyteen sellaisenaan, olen liian realisti siihen, mutta en ole koskaan kohdannut kahta olentoa, jotka olisivat yhtä yhteenliimautuneet kuten te olette."

Viktor vain tuijotti minua. Hänen silmässään ei enää säkenöinyt.

"Sinä kenties yrität yhä kovasti ajatella Evangelinea tyttärenäsi, mutta et ole koskaan ollut hänelle kuten isä. Kasvattaja, kenties, mutta sitäkin vain vaivoin. Evangeline on teini-ikäinen, ja minun on ystävänäsi pyydettävä sinua olemaan varovainen."

"Minähän olen! Olen varjellut häntä parhaan kykyni mukaan, hän on kallein aarteeni tässä maailmassa."

"En epäile sitä hetkeäkään. Puhunkin nyt Evangelinesta itsestään. Hän on nuori, kuusitoistavuotias. Mutta näit sinä hänet kuinka erityislaatuisena tahansa, hän on silti vasta teinityttö. Ja hän ajattelee ja toimii kuten sen ikäiset toimivat. Olen nähnyt, miten hän katsoo sinua, eikä hän todellakaan pidä sinua isänään."