Roihu

Luku 26: Olkapäätä vasten (Viktor)

Kun pääsemme Venäjälle vaunuinemme, tiedän, että edessäni olisi vielä suuri henkilökohtainen valinta. Me emme ole millään saada leirintäpaikkaa. Sana hirviöhyökkäyksestä on levinnyt, ja meitä kohdellaan kuin kiertolaisia. Emme saa virallista leiripaikkaa mistään, täällä päin hirviöpolitiikka on tiukentunut sitten viime kerran. Ymmärrän sen. Venäjä on maa, josta hirviöt ovat lähtöisin. Täällä niistä on kerrottu tarinoita äidiltä tyttärelle jo vuosikymmeniä. Venäjän kaltaisissa maissa naisetkin oppivat sellaista, mitä Olga oppi äidiltään. Ajattelen sitä usein – sitä, että on äitejä, jotka kertovat tyttärilleen miten hirviö sinetöidään. Toiset opettavat kutomaan ja toiset kylvämään. Täällä mikään ei mene niin.

Koska emme saa vuokrattua leirintäaluetta, joudumme yöpymään vaunuissamme metsäpolulla. Olemme tottuneet tähän, elämään tien päällä, mutta se saa minut tuntemaan oloni kunniattomaksi. Elämä varjoissa on kuten elämäni ennen. Metsässä kiiluvia silmiä, aamuyössä kosteita oksia ja lehtiä.

En ole keskustellut Evangelinen kanssa, olimme molemmat oikeassa. Emme me osaa keskustella toistemme kanssa. Me seilaamme edes takaisin, joka suuntaan, emme koskaan kohtaa toisiamme todella.

Istun vaununi kynnyksellä ja tuijotan yöhön. Yö tuijottaa takaisin.

"Viktor."

Säpsähdän, kun näen Olgan kävelevän lähemmäs öljylamppu valonaan. Valo piirtää lehdille muodot ja saa muun metsän näyttämään entistäkin mustemmalta. Ihmisen aistein kaikki on niin paljon pelkistetympää.

"Saanko liittyä seuraan?"

Taputan tilaa vieressäni. Olga istuutuu huokaisten ja jättää lampun viereemme.

"Helvetti, miten vaikeaa tästä tuli."

"Sanos muuta. Olemme aikataulusta myöhässä. Meidän pitäisi olla jo rekrytoimassa väliaikaisia esiintyjiä. Onneksi esitykset ovat sentään paketissa."

"Niin, koska sinä teit niin hyvää työtä ympäri vuoden."

"Niin teet sinäkin. En koskaan kiitä sinua tarpeeksi."

"Viktor."

"Niin?"

"Minä olen rakastunut."

Hätkähdän. Ilme Olgan kasvoilla kertoo kaiken. Paljas, avoin.

"Liviinkö?"

Hän nyökkää. En ole tainnut koskaan nähdä Olgaa näin paljaana.

"Olen ollut alusta asti." Olga naurahtaa. "Kuvittele, Viktor. Minä, joka olen aina paennut kaikkia mahdollisia tunteita, rakastuin tällä tavalla. Tunne pakotti minut polvilleen."

Huomaan hymyileväni. Se on ensimmäinen aito hymy pitkään aikaan.

"Miltä sinusta nyt tuntuu? Oletko sinä onnellinen?"

"Pitäisihän sinun jo tuntea minut niin hyvin, että tiedät. Ei se noin mene."

"Anteeksi. Halusin vain olettaa, että olisit kyennyt käsittelemään asioita. Pystytkö sinä kertomaan Liville sellaisia seikkoja, joita et ole kertonut edes minulle?"

"Vähitellen. Se vaatii aikaa."

"Olen sinusta ylpeä."

"Ja se toinen kysymys."

"Hmm?"

"Onnellisuus. Minusta tuntuu, että..." Olga huokaa syvään. "Minusta tuntuu, että minä en osaa olla onnellinen. En ymmärrä, miksi se on niin, mutta en vain osaa."

Nielaisen. Ajattelen Evangelinea, joka pakenee minulta kerta toisensa jälkeen. Itseäni, joka en vain osaa hillitä mitään siitä, mitä tunnen. Olen tullut niin ihmisen kaltaiseksi, että se pelottaa minua. Kun olen heidän joukossaan, en tunne enää kuilua minun ja heidän välillä. Ennen kuin ymmärränkään, olen alkanut itkeä.