Roihu

Luku 29: Hän (Olga)

Evangelinea ei kuulu takaisin sirkukseen vielä esitystä edeltävänä päivänäkään. Viktor alkaa olla hermoraunio, hän sanoo kaiken olevan hallinnassa, mutta hänen silmänsä verestävät eikä hän poistu Amadeuksen rinnalta hetkeksikään. Viktor näyttää kalpealta ja huonovointiselta, enkä voi muuta kuin seurata vierestä, kuinka vanhin ystäväni luisuu hiljalleen jonnekin, josta en saa häntä enää kiinni.

Minä ja Liv poistumme jaloista ja lähdemme käymään kahdestaan kaupungilla. Tiedän, että meidät tunnistetaan siellä sirkuksen jäseniksi, ja olen yhtäkkiä kiitolinen, ettemme ole Moskovassa. En kestäisi kohdata sen katuja Liv rinnallani, en vielä. Kaupunki, jonne menemme, ei oikeastaan ole kaupunki vaan pieni syrjäinen kylä, jonka mummojen kasvot ovat syvien ryppyjen kartoittamat ja hymyileväiset. Paikalliset myyvät meille ruokaa ja kankaita. Saan ideoita tuleviin esiintymisasuihin nähdessäni torimyyjän perinteisesti kirjotut kankaat. Livin silmät ovat aina täynnä ihmettä minne ikinä menevätkin. Hän näkee kaikessa jotakin kaunista. Hänen katseensa ei tuomitse kadunkulmaan lyhistyneitä ihmisiä tai viemäriin valuvia virtsa- ja oksennusvanoja. Seurapiireissä kukaan ei olisi edes eksynyt alueelle, jossa voi kohdata asioita, joita ei voi piilottaa silkkihansikkaisiin ja näyteltyihin hymyihin.

Vaadin saada ostaa Liville karamelliomenan torilta, hän ottaa sen vastaan hymyillen. Hänen huuliinsa jää sokerikuorrutetta, hetken hän näyttää niin pieneltä ja nuorelta, että hätkähdän. Jokin siinä, että hän ei huomaa kuorrutetta huulissaan saa minut ajattelemaan tytärtäni. Sappi maistuu kielelläni ennen kuin huomaankan.

"Olga? Kaikki hyvin?"

"Sinä... sinun huulissasi..."

Liv koskettaa huuliaan ja tuijottaa toffeista kuorrutetta sormissaan. Hän alkaa nauraa.

"No kappas." Liv kumartuu vähän lähemmäs. "Olisimmepa kahdestaan, niin voisit itse ottaa sen pois."

Hymy hänen huulillaan on selvä vihje, mutta minä pystyn vain ajattelemaan oman tyttäreni viattomuutta, sitä lapsenomaista tietämättömyyttä maailmasta, jota minä aina kadehdin.

Peräännyn muutaman askeleen. Liv kallistaa päätään. Pieni lintu. Linnunpoikanen, joka on juuri lennähtänyt pois pesästä. Minua itkettää. Hetken minun on mahdotonta hahmottaa, mitä todella olen tekemässä.

"Olga? Hei... Ei hätää."

Liv ei osaa lukea tilannetta. Hyvä. Jos hän ajattelee tämän johtuvan vain siitä, ettemme voi koskettaa toisiamme kuten rakastavaiset keskellä Venäjän katuja, olen tyytyväinen. Pelko kaikesta muusta on kuin piikkilanka sisälläni. Se puristaa rinnasta joka kerta, kun ymmärrän vuosien piirtävän väistämättömän etäisyyden välillemme.

Mutta Liv tulee lähemmäs. Hänen ilmeensä on lempeä ja tuntuu hyväksyvän sen, mitä ikinä käynkään läpi. Jopa sen, etten saa suutani auki, en osaa kertoa, mitä todella koen. Se saa minut ajattelemaan, millaista onkaan, kun on olemassa hän. Tämä pieni, kaunis ihminen. Liv. Hän.

Annan ajatuksen paisua rinnassani, täyttää koko olemukseni. Liv tulee lähemmäs, sivelee poskeani, kun kukaan ei näe, ja vaikka näkisikin. Yksi ele ei anna meitä ilmi, se ei kerro kaikkea sitä, mitä olemme toisillemme. Suljen hetkeksi silmäni, annan itseni ajatella sitä, mitä hän on. Tämä pieni ihminen.

Liv pesee itsensä aina hitaasti ja rauhassa, mutta ei koskaan tuhlaa vettä. Liv vaihtaa vaatteita muiden seurassa ja istuu joskus alasti nojatuolissaan; kehollinen häpeä on hänelle vieras. Liv rakastaa ruokaa eikä koskaan epäröi ottaa toista lautasellista. Liv tuhisee nukkuessaan. Liv on notkea ja nopea ja aina täysin sulava liikkeissään.

Liv on niin kaunis, että kehoni herää uudella tapaa eloon, kun ajattelen häntä.

Liv on nainen, jota rakastan enemmän kuin olen koskaan antanut itseni tuntea mistään.