Roihu

Luku 4: Eteenpäin (Viktor)

Meni kuusi vuotta ennen kuin löysimme ainuttakaan pysyvää esiintyjää.

Sirkuksemme ensimmäiset kuusi vuotta eivät olleet mutkattomat, emmekä aluksi niittäneet mainetta toivotulla tavalla. Olga pysyi lujana silloinkin, kun minä heittelin tavaroita ja huusin. Olgaa ei hetkauttanut mikään, eivät edes ne kyselijät, jotka halveksivat sirkustaitelijan tien valinnutta leskeä. Olin kaikesta suunnittelustani huolimatta valtavan yllättynyt siitä, että ihmiset, jotka käyttäytyivät pinnallisen hienostuneesti juhlissa, pystyivät vastaavaan röyhkeyteen. Kenties sirkus oli sittenkin heille ympäristönä pelkkää rahvaan huvia, johon he osallistuivat kertomatta kenellekään. Olihan sirkuksen perustajilla tutut kasvot. Ehkä he ajattelivat tekevänsä meille palveluksen.

Minä en tahtonut kenenkään palvelusta, ja kaikkein vähiten minä tahdoin sääliä. Se oksetti minua, sai jonkin palamaan ihoni alla. Minä en tahtonut kenenkään sääliä, minä janosin arvostusta ja katseita; sitä, että joku näki taiteeni sellaisena kuin toivoin sen tulevan nähdyksi. Minussa paloi, mutta kukaan ei uskaltanut tulla lähelle liekkiä. He olivat sokeita näkemään jotakin niin kirkasta.

Saatoin hyväksyä hitaan kehityksen ja ihmisten arvottavat asenteet vain, koska Evangeline ei ollut vielä lavalla. Tyttö oli toismaallinen. Täydellinen. Minä tiesin heti hänen laulunsa kuultuani, että se vangitsi minut ikiajoiksi. Yksikään muu ihminen ei ollut samanlainen, Evangelinen aura oli lähes maaginen. Jokin tytössä oli luonnostaan erilaista.

Sen minä halusin lavalle. Evangelinen sellaisena kuin hän oli. En kelpuuttanut mitään tai ketään muuta, sen oli oltava hän. Kun vain katsoinkin häntä, näin jo, kuinka hän seisoisi vanhempana lavalla ja laulaisi. Evangelinea ei voisi laittaa esittämään temppuja, hän ei ollut halpa, hän oli täydellinen enkä hyväksynyt ajatusta hänestä hauskuuttajana. Minun sirkukseni ei ollut vakava, mutta ei naurettavakaan. Minun esiintyjäni olivat taitelijoita, enkä tahtonut heille naurettavan.

Mutta Evangeline oli aina ensikädessä jotakin muuta. Katsoin hänen kasvuaan, näin, kuinka pienestä viisivuotiaasta tytöstä tuli kymmenenvuotias, joka osasi jo sivaltaa sanoillaan ja sanoa sen, mitä ajatteli. Evangeline ei koskaan suostunut miellyttämään minua, ja se sai ihoni kihelmöimään. Kaikissa ihmisissä oli aina tasoja, mutta tuntui kuin Evangeline olisi aina ollut pelkästään oma itsensä. Hän oli sellainen kuin oli jo lapsena. Se oli vangitsevaa. Hänen olemuksensa täytti minut inspiraatiolla, hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla ja hengittää. Jo se, millainen hän oli luonnostaan, sai ideani kukkimaan.

Minä suunnittelin ottavani hänet esiintyjäkseni vasta hänen tullessaan täysi-ikään, mutta hän itse oli toista mieltä. Hän oli juuri täyttänyt yksitoista, kun hän sanoi haluavansa lavalle. Yritin perustella hänelle, miksi se ei olisi monellakaan tavalla järkevää, mutta hänen silmänsä leimusivat. Juuri sitä minä hänessä rakastin, hänen tultaan.

"Evangeline, rakas, ei se olisi ollenkaan hyvä idea. Sinä olet vielä ihan pikkuinen tyttö, eikä pienten tyttöjen paikka ole kaikenlaisen kansan pällisteltävänä lavalla. Minulla on moraali, katsos, se tarkoittaa, että –"

"Minä tiedän, mitä moraali tarkoittaa."

"Eva rakas..."

"Piinaako sama moraali sinua silloinkin, kun te Olgan kanssa pelastatte hirviöitä?"

Se oli ensimmäinen kerta, kun tyttö otti sen puheeksi. Toisen syyn sirkuksen perustamiselle, sen mistä emme koskaan puhuneet ääneen. Hirviöt. Se, mikä minä olin ja mitä minä tein. Ihmiset ja hirviöt kävivät jatkuvaa taistoa elintilasta kaikkialla maailmassa, ja vaikka kuinka rakastin ihmisiä ja heidän oikkujaan, minä tiesin, kumpaan kastiin kuuluin. Minä olin aina ja ikuisesti laumaolento, ja minä pidin omieni puolia.