Roihu

Luku 24: Pakoreitit (Viktor)

Minä en tiedä, voinko enää koskaan tulla ennalleni. Jokin minussa tikittää kuin kello; odottaa loppuaan.

Kun herään kovalta patjaltani peittonani ainoastaan valkea pellavapaita, näen Amadeuksen nuokkuvan tuolilla sänkyni vieressä. Miehen silmät ovat suljetut, mutta tunnen, ettei hän nuku. Sen verran minun aistini vielä toimivat. Amadeuksen on täytynyt valvoa minua jo pitemmän aikaa. Nousen istumaan. Hän avaa silmänsä heti. Niiden merellinen sävy rauhoittaa minua. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan huomaan ajattelevani, että Amadeus on oikeastaan todella kaunis.

"Mikä päivä nyt on?"

"Ylihuomenna on esitys."

Sihahdan ja vien käden päälleni. Vasta silloin huomaan, että minulla on päälläni vain vanhat kevyet housut eikä mitään muuta. Olen nukkunut Amadeuksen pellavapaita peittonani puolialasti.

"Teimmekö me jotain? Helvetti... En muista mitään."

"Emme", Amadeus naurahtaa kuivasti. "Minä muistaisin kyllä."

"Auts."

"Niinpä. Olit vain huonovointinen."

"En kai minä juonut?"

"Et sitäkään. Et vain voinut hyvin, joten huolehdin, että pääset nukkumaan."

"Saatana, missä Eva on?"

"Ei täällä."

Sadattelen hetken puristaen käteni nyrkkiin.

"Olga? Liv?"

Amadeus kohottaa harteitaan.

"Muistan sanoneeni Olgalle, että hänen pitää jututtaa Liviä", mutisen.

"Ai jaa?"

Heilautan kättäni.

"Ei sillä väliä, älä vaivaa sillä päätäsi. Joka tapauksessa... Mitä minulle on tapahtumassa? Pelottaa."

"Saanko tulla sinne?"

Kahmaisen Amadeuksen kainalooni ja tarraan häneen voimalla, jota en tiennyt minusta löytyvän. En ymmärtänyt kaipaavani häntä näin. Amadeus on aina ollut ystäväni ja muistan tukeutuneeni häneen ennenkin. Kaipuu sykkii minussa yllättäen niin vaativana, että huomaan painavani pääni hänen rinnalleen. Tekisi miltei mieli itkeä, vaikka mitään syytä ei ole. Me olemme selvinneet, esiintymiset jatkuvat. Kukaan ei kuollut. Paitsi lajitoverini.

"Minun pitäisi olla nytkin pelastamassa hirviöitä kuten aina tähänkin saakka", kuiskaan. "En enää tiedä, kuka minä olen. Ne ajat, kun pelastimme hirviöitä systemaattisesti ja löysimme Evan, tuntuvat olevan kaukana."

"Ole armollinen itsellesi. Siitä on myös konkreettisesti varsin paljon aikaa."

"En voi lakata ajattelemasta sitä, miltä tuntui repiä toisen hirviön kurkku auki." Silitän Amadeuksen kylkeä. "Enkä voi edes kuvitella, miten kamalaa se oli sinulle..."

Amadeus ynähtää.

"Se... No, se on ohi nyt."

"Muista, että olen aina tässä, okei?"

"Tiedän sen", Amadeus sanoo sellaista hellyyttä äänessään, että minun pitäisi osata perääntyä vielä, kun ymmärrän. "Sinä olet pelastanut minut jo niin monesti. En ikinä unohda sitä."

Silitän lempeästi hänen poskeaan.

"Minä rakastan sinua ihan hirveästi, Viktor." Äänestä on riisuttu kaikki pois. Se on paljas ja avoin.

"Minäkin rakastan sinua."

En ymmärrä, miksi hän näyttää niin surulliselta. Miksi hän on aina niin surullinen, kun olen hänen lähellään?