Roihu

Luku 25: Naisen keholla (Olga)

Ensimmäinen aamu sen jälkeen, mitä Livin kanssa teimme, on raskas ja maistuu syyllisyydeltä. Pystyn yhä muistamaan, miltä hänen kostea jalkovälinsä tuntui ja miltä hän näytti vääntelehtiessään kosketuksessani. En voinut antaa hänen nukkua kanssani, en olisi kestänyt sitä vielä. Minä en pysty nukkumaan toinen ihminen ihollani, varsinkin, kun tiedän heräileväni huutaen painajaisiin. On eri asia kertoa Liville hyperventiloivani ja kuulevani lapsen itkua kuin antaa hänen todistaa sitä.

Tuijotan itseäni pyöreästä peilistä. Poskiani punottaa, kun ajattelen sitä, mitä tapahtui. Kaikki se pelko. Kiihko. Rakkaus. En ole koskaan elämässäni tuntenut mitään sellaista, enkä vielä anna itseni tuntea kaikkea sitä, mitä sydämeni on kantanut kaiken ikäni. Riisun hetkeksi pitsisen yöasuni ja katson alastonta kehoani kuin yrittäisin päättää, voinko todella joskus jakaa sen toisen kanssa.

Kun Liv ilmestyy ilmoittamatta sisään telttaani, kiskaisen paniikissa yöasun takaisin päälleni aivan kuin Liv ei olisi jo nähnyt minua kokonaan paljaana. Liv kävelee lähemmäs ja kysyy katseellaan lupaa koskettaa. Pelon aalto juoksee ylitseni, en voi uskoa, että todella menin niin pitkälle hänen kanssaan.

Hänen suuret, siniset silmänsä. Keijukaismaiset kasvonsa.

"Hei, Olga."

Nielaisen.

"Hei, Liv."

"Haluaisitko puhua?"

"Me... Meillä on tänään kenraaliharjoitukset."

"Joihin on kolme tuntia."

Hän tulee lähemmäs. Hänellä ei ole vielä esiintymisasuaan yllään, hän on pukeutunut pitkiin korkeavyötäröisiin ruutuhousuihin ja röyhelöiseen paitaan. Asu on niin sirkusmainen kuin voi olla, ja hän näyttää tavattoman sievältä.

"Kaduttaako sinua?"

Pudistan päätäni.

"Ei, mutta minua pelottaa." On oltava rehellinen.

"Haluatko puhua siitä?"

"Voin yrittää. Istutaanko?"

Istumme jäykästi sängylleni. Välillämme on muutama sentti ja pohjaton kuilu, jota en tunnu osaavan ylittää vaikka kuinka yritän. Ajattelen jälleen tytärtäni, pientä ihmistä, jota en päässyt yhtään tämän lähemmäs.

"Liv, sinä olet ensimmäinen ihminen, joka on koskaan saanut tuntemaan mitään tällaista. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että..." Nielaus. "Että rakastan sinua. Tarkoitan myös kaikkea sitä, jonka olen joutunut kohtaamaan itsessäni sen jälkeen, kun sinä ilmestyit kuvioihin. Olen tähän mennessä pystynyt pakoilemaan kaikkia suuria tunteita, mutta sinun tultuasi se ei onnistunutkaan enää samalla tavalla."

"Huomasin sen sinusta. Lukkosi. Siksi en sanonut mitään heti aluksi."

"Mitä tarkoitat?"

"Tajusin heti, että herätin sinussa jotakin."

Henkäisen niin, että hätkähdän taaksepäin.

"Siis... sen näki minusta?"

"Näki, näki. Tai ainakin minä näin."

Vedän syvään henkeä. Minä kuvittelin kaiken aikaa, ettei Liv saisi koskaan tietää. Minun ei pitänyt olla vähääkään läpinäkyvä. Mitä muuta minusta voi lukea ilman, että tiedän siitä?

"Halusin antaa sinulle tilaa, ja annan edelleen, jos niin tahdot. Minulla ei ole mikään kiire."

"Liv... Siis... Oletko sinä kaiken tämän aikaa ollut myös kiinnostunut minusta?"