Roihu

Luku 35: Kotiinpaluu (Olga)

Minä varasin meille hotellihuoneen keskellä yötä. Pienen ja kodikkaan, jossa oli oliivinvihreät seinät ja ummehtuneen keltainen lamppu. Muistan sellaiset yksityiskohdat edelleen, tuntui hassulta kiinnittää niihin huomiota, kun Liv teki kuolemaa. Tiesin, että hänet piti viedä tohtorille välittömästi. Liv kuitenkin pyysi, että yöpyisimme yön yli jossakin lämpimässä. Siitä oli hänen sanojensa mukaan kuukausia, kun hän oli viimeksi nukkunut katto päänsä päällä.

Siispä kokosin itseni ja vein hänet lämpimään. En antanut tunteideni takoa minua rikki, sillä vaikka ne olivat suunnattomat, tarve saada Liv turvaan oli vielä suunnattomampi. Vain sillä oli merkitystä, että hän jäisi henkiin. Kaikki muu oli toissijaista. En välittänyt itsestäni, en tunteistani, en talostani tai siitä, mitä kaikelle kävisi. Kunhan Liv vain eläisi.

Kun olimme ensi kertaa kahden sen jälkeen, kun olin raahannut hänet hotelliin ja maksanut meidät sisään, Liv pyysi minulta itkien anteeksi. Hän. Hän, vaikka minä olin se, joka olin aiheuttanut tämän hänelle. Järki sisälläni sanoi, että hän itse lähti, se oli hänen valintansa, mutta kun katsoin häntä, en ollut nähdä eteeni silmittömältä syyllisyydeltäni.

"Olen niin pahoillani. En tiedä, voitko koskaan antaa minulle anteeksi, mutta haluan sinun tietävän, että olen pahoillani", hän sanoi.

Tuijotin häntä häkeltyneenä.

"Sinä? Minähän tässä... minä..."

Liv pudisti päätään.

"Valehtelin sinulle. Valehtelin teille kaikille. Minä ymmärrän sinun reaktiosi nyt, se oli täysin oikeutettu. Olin liian lapsellinen käsittelemään sitä. Kaikki sattui liikaa. Kyllähän minä nyt tiedän, miksi sinä niin reagoit. Tottakai se hajotti kaiken. Olit oikeassa."

"Liv, minä rakastan sinua."

Halusin vain sanoa sen. En kyennyt kokoamaan itseäni hänen näyttäessään niin kertakaikkisen pieneltä ja sairaalta edessäni. Halusin vain, että hän tiesi, miten paljon häntä rakastin.

Vedin Livin lähemmäs, pitelin häntä varoen kuin posliiniesinettä, joka voisi hetkenä minä hyvänsä mennä rikki. Sanani saivat Livin itkemään, hän kietoi kätensä kaulalleni ja itki minua vasten. Silitin häntä kaikessa hiljaisuudessa.

"Ssh, me ehdimme puhua kaikesta myöhemmin. Nyt on tärkeintä, että sinut saadaan kuntoon. Olen tilannut meille ruokaa. Pestään sinut ensin."

"Olga... Olga..." Liv itki kuin lapsi. Hillitöntä, pehmeää itkua aivan kiinni minussa. En hennonut päästää irti ennen kuin hän pystyi taas puhumaan.

"Minä putosin", Liv kuiskasi. "Yhteiskunnan laidalta. En enää päässyt takaisin. Ei ollut paikkaa, jonne mennä... Halusin vain kuulla musiikin. Kaikki muu katosi jo kauan sitten. Minulla oli aina vain se..."

Rutistin kovempaa. Hellyys, jota tunsin, ei mahtunut kehooni, se oli valtava ja se vain kasvoi, mitä pitempään olin kiinni hänessä.

"Olen tässä nyt. Me saamme sinut kuntoon."

"Se... En odottanut, että koskaan tulisit. Se tuntui kaukaiselta. Kaikki tuntui kaukaiselta. Minulla oli vain musiikki, se ainut, joka oli koskaan ollut. Ytimeni."

"Rakas pieni, ei ole enää hätää."

"Olga, minä olen niin pahoillani."

"Puhutaan siitä myöhemmin. Nyt haluan vain sinut kuntoon. Oikeasti."

"Entä...?"

Muistan ihmetyksen hänen silmissään. Hän ajatteli meitä. Suhdettamme. En ollut ajatellut sitä. Kaikki lakkasi merkitsemästä sillä sekunnilla, kun näin hänet. Tiesin, että minä haluaisin vain hänen selviävän. Muita ajatuksia ei ollut.