Roihu

Luku 34: Lauluni (Viktor)

Minä en muista ensimmäisestä vuodesta mitään. Minulle voisi sanoa mitä tahansa, ja uskoisin sen, sillä sen vuoden tilalla on pelkkää sumua. Maailma oli aivan hiljaa. En muista ainuttakaan ääntä, en ainuttakaan väriä.

Minun ensimmäinen selkeä muistoni on tähtitaivas. Muistan istuneeni sen alla ja ymmärtäneeni, että olen siinä, elossa, tuijottamassa tähtiä taivaalla. En silloin tiennyt, että kaikesta oli kulunut jo yli vuosi ja Olga oli lähtenyt kauan sitten. Kun oikein muistelin, saatoin muistaa Olgan vihreät silmät, katseen niissä. Äänettömät hyvästit, kiitos hänen huulillaan. Se sopi meille. Ne olivat meidän näköisemme hyvästit.

Siinä tähtitaivaan alla istuessani ymmärsin monta asiaa samanaikaisesti. Minä olin siinä, elossa, hengitin ilmaa keuhkoihini. Tunsin kehoni ääret eri tavalla kuin aikaisemmin, ymmärsin, että kehoni piirtyi yhä tähän maailmaan. Se oli lihaa ja verta eikä pelkästään kiinni sumeissa muistoissa. Tuijotin sormiani. Rystyset verestivät, sormet olivat aiempaakin kapeammat, sormukset roikkuivat, eivät pysyneet enää tiukasti kiinni. Itketti tajuta, että se olin todella minä; minä näytin siltä. Olin antanut kaiken viedä minut mukanaan.

Olin ensi kertaa vuoteen tietoinen siitä, että elin. Vedin ilmaa keuhkoihini kuin se olisi ensi kertani hengittämässä puhdasta ilmaa. Tunsin joka hengenvedolla, kuinka elämä palasi hiljalleen joka raajaan, ja se itketti ja ravisteli.

En ajatellut silloin mitään. En sitä, mitä oli tapahtunut, en sitä kaikkein vääjäämättömintä. En edes sirkusta. En varsinkaan sirkusta.

Minä vain kävelin sisään, etsin Amadeuksen ja purskahdin itkuun. Amadeus sulki minut syleilyynsä, piteli pitkään, antoi minun tuudittautua tuoksuunsa. Olin siinä niin kauan, että kehoni oli jälleen hervoton ja uupunut ja hän kantoi minut sänkyyn. Silloin muistan suudelleeni häntä. Jälkikäteen Amadeus on kertonut, että minä tein sitä jo aiemmin, olin koko vuoden takertunut häneen kaikella sillä, mitä minussa oli. Silti vasta silloin, tähdet nähtyäni ja hengitettyäni, minä todella muistan suudelleeni häntä.

Ensimmäinen sanani Amadeukselle oli kiitos. Pieni, yksinkertainen sana, jolla oli valta muuttaa maailmaa. Amadeus piteli minua hellästi, suukotti kaulaani ja silitti hiuksiani. Muistan sanoneeni, että siitä oli kauan, kun olimme viimeksi tavanneet. Silloin Amadeus ymmärsi. Hän alkoi itkeä ja rutisti minua entistä tiukemmin.

Vasta silloin elämäni todella jatkui. Oli pakko kohdata totuudet, joilta ihmisen kehoni oli minua suojellut lamaantumalla täysin.

Yksi. Sirkusta ei enää ollut. Se sattui ensimmäisenä. Viiltävä suru leikkasi minun lävitseni ja jätti minut huutamaan polvilleni. Se oli ensimmäinen suru surtavaksi. Sirkusta ei tosiaan enää ollut, Olga oli järjestänyt Amadeuksen kanssa kaiken. Muistan Olgan äänettömät hyvästit, hiljaisen kiitoksen. En tiennyt, missä Olga oli. Amadeus sanoi hänen menneen juurilleen, perintötaloon, joka oli kaikki ne vuodet seissyt tyhjänä metsän laidassa. Se teki minut surulliseksi. Tiesin, ettei Olga ollut sellainen ihminen. Olin niin vain päästänyt rakkaimman ystäväni pois. En edes tiennyt, mitä Liville oli tapahtunut. Kohtasivatko he enää koskaan? Toivoin koko olemuksellani, että he tapasivat uudelleen, rakastivat toisiaan ja löysivät toisistaan sen onnen, joka heille oli tarkoitettu. Olga ansaitsi sen. Yhä kaiken jälkeen olisin uskonut Olgalle koko elämäni. Hänellä oli elinikäinen kunnioitukseni, rakastin häntä ja toivoin hänelle hyvää, tapasin häntä koskaan tai en.

Kaksi. Minä olin yhä hirviö. Tulisin aina olemaan. Ajatuskin todellisesta muodostani sai minut paniikin valtaan. En pystynyt kohtaamaan sitä. Päätin antaa itselleni aikaa, en yksinkertaisesti kyennyt kauhultani ajattelemaan sitä, mikä minä olin. Kaikki se, joka oli ollut vuosia yksinkertaisempaa ja helpompaa kohdata, tuntui mahdottomalta. Kynnet ja luisevat leuat. Veri. Nälkä, jota tunsin. Ei, en pystynyt siihen.