Roihu

Luku 15: Hänen lämpönsä (Olga)

Hyvin pian Viktorin hirviökohtaamisen jälkeen Livin oma vaunu ja teltta saapuvat. Liv matkalaukkuineen siirtyy omiin oloihinsa, yli kuukauden kestänyt jatkuva polte ja piina ovat yllättäen poissa. Viimeaikoina on tapahtunut liikaa, sirkus ja hirviöt vievät kaikki ajatukseni, mutta hiljaisuus teltassani iskee vasten kasvoja.

Minä tiedän, että nyt ei ole aikaa omille tunteille. Minä ja Amadeus katselimme ensimmäiset koe-esiintymiset ja vakuutuimme vain kahdesta esiintyjästä. Minun täytyy keskustella Viktorin kanssa kaikesta, niin hirviöistä kuin sirkuksestakin. Meillä on kiire. Amadeus on alkanut jo teettää kutsuja, vaikka meillä ei ole ainuttakaan väliaikaisesiintyjää valittuna. Tässä tulee joka kaudella yhtä kiire, ja me tiedämme sen. Eikä Viktor ole kunnossa. Sen näkee hänestä. Hänen todellinen muotonsa tulee hänen painajaisiinsa, hän on kalpea ja hiljainen.

En kerta kaikkiaan voi ajatella nyt itseäni. Ja silti, kun illat pimenevät enkä näekään Livin sänkyä omaani vastapäätä ja kuule hänen hiljaista hengitystään, jokin sisälläni käpertyy kasaan. Mitä enemmän yritän olla ajattelematta häntä, sitä enemmän häntä ajattelen. Jokapäiväiset kohtaamisemme värisyttävät minua kauttaaltaan, tiedän, mihin tämä on menossa, ja se pelottaa minua tavattomasti. Viktor ei ole täällä ainut, joka ei ole kykene kohtaamaan sitä, kuka on.

Muistan kipinän syttyneen sisälläni ensimmäisen kerran jo teini-iässä. Minulla ei ollut sisaruksia eikä liiemmin lapsuudenystäviäkään, vaikka tutustuin useiden tuttavaperheiden lapsiin. He eivät herättäneet minussa sen kummempia tunteita, viihdyin paremmin omissa oloissani. Kävin nuorena tyttökoulun, ja silloin tunsin sen ensi kertaa. Jouduin väkisinkin kosketuksiin toisten tyttöjen kanssa, vaihdoimme yhdessä vaatteitamme. Muistan ensimmäisen tunteen täysin lävistävänä ja kipeänä. Huonetoverini sisäoppilaitoksessa riisui vaatteensa edessäni, enkä kyennyt siirtämään katsettani hänen rinnoiltaan. Hän ei huomannut sitä, mikä vain pahensi häpeääni, tahdoin kuolla ja paeta, jotta en joutuisi kohtaamaan samaa enää koskaan.

Pelkäsin. Pelkäsin sitä kuollakseni. Koko kehoni oli liekeissä, minun tuli valtavan kuuma, poskeni punottivat. En ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Minä olin hyvän suvun tytär ja minun oli määrä mennä kahdeksantoistavuotiaana naimisiin. Tietenkin. Se oli velvollisuuteni, olin uskotellut haluavani sitä, vaikka en koskaan ajatellut ihmissuhteita. Minä olin aina nenä kiinni kirjoissa, ne viihdyttivät minua paremmin kuin kanssaihmiset. Joten kun löysin itseni katsomassa ikätoverini rintoja koko keho tulessa, säikähdin sitä niin, että päätin painaa sen syvälle pinnan alle. Sillä ei ollut mitään oikeutta palata luokseni enää koskaan.

Minä olen aina ollut taitava jättämään kaiken pinnan alle. Kasvoiltani ei erota mitään, ellen itse niin halua. Sama, polttava tunne kiusasi minua vuosia eri tilanteissa, mutta painoin sen joka kerralla syvemmälle. Se oli sinnikäs, se palasi aina uudelleen, mutta yritin painaa sen perhe-elämän alle.

Perhe-elämä. Ei, sitä minä en ajattele nyt. En pysty.

Istun yksin teltassani, tuijotan kuvajaistani pyöreästä peilistä, jota kellertävät pallovalot kiertävät. Kuvajaiseni on säilynyt samana vuosia. Samat vihreät silmät, kauneuspilkku leuassa ja kasvoja kehystävät punaiset, kiharat hiukset. Moni mies on kutsunut minua kauniiksi, mutta kauneudella ei ole minulle merkitystä, se ei tarkoita mitään. Sillä saa paljon anteeksi, se on valuuttaa, mutta minä en tahdo sellaista valuuttaa. Minä tahdon tulla kohdatuksi omana itsenäni.

Liv kutsui minua kauniiksi.

Painan hetkeksi pääni alas. Tämä tunne on aina mennyt pois, ensimmäisen kerran jälkeen olen aina onnistunut piilottamaan sen syvälle. Mutta Liv ei anna sen haihtua. Kun näin hänet ensimmäistä kertaa, en saanut tunnetta menemään heti pois. Minun olisi pitänyt osata lukea se viestinä. Mitä enemmän olen Livin kanssa, sitä enemmän häkellyn. Häntä kauniimpaa ei ole, sen tiedän todeksi.