Palaneen kirjan sirpaleet

ONNELLINEN - HENNA KOSKELA

Lila/ Heipä hei! Tässä olisi taas tulevaan (uskokaa mua, vaikka kuinka aikaa kuluisi niin kyllä se sieltä vielä joskus valmistuu) tarinaani, KMSP:hen liittyvä novelli, joka on jatkoa MATTO ALTA - HENNA KOSKELA novellille (tai oikeastaan ei jatkoa, sillä tää tapahtuu noin 6v ennen sitä!!). Laitan nää novellit tähän kokoelmaan, koska mulla ei ole muutakaan paikkaa jossa julkaista ne. Uskon, että on turhauttavaa saada tällaisia etukäteisjuttuja KMSP:stä, ilman että itse tarinasta kuuluu mitään. Olen pahoillani!!

Luultavasti tästä novellista saa enemmän irti sitten kun on lukenut KMSP:n, mutta tää valoittaa hieman sen henkilöiden taustoja, samoin kuin antaa hieman pohjaa MATTO ALTA - novellille. Voin ehkä säästää teidät hämmennykseltä ja jännitykseltä, ja paljastaa, että kyseiset novellissa esiintyvät henkilöt (Henna Koskela ja Samuli) ovat toisen KMSP:n päähenkilöistä vanhempia🫢 siitä lisää ehkä MATTO ALTA - novellissa, käypäs lukaisemassa se uudelleen jos et muista!️

Varoitukset: itsemurha ja itsetuhoiset ajatukset mainitaan

♦️♦️♦️

Helppoo olla nuori, haluun kaikki tai ei mitään

Yeah, rock 'n' roll

Helppoo kun ei vielä pelkää toisest pitää kii

Kun päivät vaihtuu vuosiin, mul on mieles odotuksia tuhansii

Se raastaa, rakastaa, riuhtoo ja rikkoo sydämii
(rikkoo sydämii)

(Onnellinen - Evelina, Nelli Matula)

***

Istuin puiston penkillä kun Samuli tuli kaupan puolelta luokseni hypäten rehvakkaasti penkin reunan yli. Hymyilin silmät säteillen Samulille joka kantoi käsissään kahta jäätelötötteröä, enkä välittänyt, että se oli hypyllään vaarantanut arvokkaat tötterömme. Toinen oli tavallinen mansikka, Samulille, ja mulle wanhan ajan lakritsi, lempimakuni.

Samuli ojensi tötterön mulle ja kiitin suutelemalla sitä suulle. Maistoin, ettei se ollut malttanut odottaa luokseni tulemista, vaan oli aloittanut oman jäätelönsä syömisen jo matkalla.

Samuli oli komein näkemäni mies, tai poika. Vaaleanruskeat lyhyehköt ja hieman kihartuvat hiukset kehystivät kulmikkaita kasvoja ja hyppyrimäkinenää. Se ei ollut mitenkään eksoottisen näköinen eikä herättänyt huomiota ulkonäöllään, ja rakastin sitä siinä melkein eniten. Sen ruskeat silmät tuikkivat ihanasti auringonvalossa ja nenänpäähän oli ilmestynyt muutama hassu pisama näin kesän kunniaksi. Huomatessaan mun katselevan sen kasvoja Samuli virnisti poikamaisesti.

"Haluatko mennä rannalle?" Samuli kysyi hieraisten nenänpäätään, epävarmana siitä oliko kysymys varmasti okei mulle. "Ei meidän tarvitse mennä uimaan, eihän nyt ole edes hellettä", se jatkoi hymyillen. Tiesin mitä se tarkoitti. Samuli oli nähnyt musta jokaisen puolen, niin hyvän kuin huonon, ja tiesi hyvin etten kestäisi näyttäytyä vähissä vaatteissa tai edes lyhythihaisessa paidassa. Ranteessani punoittivat ja sattuivat yhä kahden viikon takaiset jäljet - kun olin yrittänyt itsemurhaa ollessani yksin kotona ja humalassa.

Samuli oli soittanut mulle aivan kuin aavistaen mitä olin tekemässä, ja kuultuaan itkuisen ääneni se oli rynnännyt suoraa päätä meille peloissaan ja itkien. Vihaisena mulle siitä, mitä olin yrittänyt tehdä.

Mua hävetti yhä miten mun masennus ja muut mielenterveysongelmat määrittivät meidän suhdetta, veivät niin paljon tilaa. En ymmärtänyt, miten Samuli aina vain jaksoi rakastaa mua niin paljon, miten se jaksoi jatkuvaa kannattelemistani.

Nyt tunnelma oli kuitenkin täysin erilainen kuin kaksi viikkoa sitten. Olin onnellinen, jokaista sopukkaani myöten onnellinen.

"Mennään vain", vastasin Samulille. "Haetaanko lentopallo meiltä ja mennään samalla pelaamaan, rannallahan on verkko?"

"Joo!" Käsi kädessä nousimme penkiltä näyttäen varmasti ällöttävän vastarakastuneilta, mitä oikeastaan olimmekin. Vaikka tää kaikki loppuisi nyt heti, niin helvetti miten onnekas olin kun olin saanut kokea tän rakkauden, mitä meillä oli.

"Tuu reppariin", Samuli yhtäkkiä ehdotti meidän kävellessä meille päin. Hihitellen hyppäsin sen selkään ja 190 senttiä pitkä ja roteva Samuli jaksoi helposti kantaa mua. Me ei kuitenkaan onnistuttu etenemään kuin pari askelta, kunnes kellahdettiin nauraen nurmikolle. Nurmikko oli kostea ja kasteli mun paitani selkämyksen ja luultavasti teki siitä vihreän, mutta en välittänyt. Katselin lehtikattoa yllämme ja kuuntelin kesäisiä ääniä - lasten naurua, lintujen sirkutusta ja tuulen suhinaa.

"Jäädäänkö tähän?" Ehdotin, enkä tarkoittanut pelkästään nurmikkoa jolla makasimme, vaan koko hetkeä, paikkaa, aikaa. Sitä onnellista rakkaudentäyteistä olotilaa jossa olimme. Hymyillen Samuli silitti hiuksiani, ja sanoi: "Jäädään vaan."

***
Vasta kun sä tulit minun tarinaan,
on jokaisella sivullani tarkoitus

Sä saat mut luottamaan, että luet mut loppuun

Mun koko sydän sinut tähän haluaa

Olet minun peloilleni karkoitus

Sä saat mut uskomaan onnelliseen loppuun

(Onnellinen loppu - Kaija Koo)

♦️♦️♦️