Palaneen kirjan sirpaleet

LISABELLA ON ELOSSA

♦️♦️♦️

Tämä on kirje jostain täältä sinne jonnekkin, kauas muualle. Ruusut ovat vaaleanpunaisia kuin hattarainen taivas, järven pinta hohtaa laskevan auringon viimeisistä säteistä. Juna kulkee ohi laakeiden maisemien ja katse näkee kaiken sen läpi. Suru varjostaa maisemia ja unelmat kaikkoavat hiljalleen illan usvaan.

Juna on kulkenut jo päiviä pysähtymättä. Korppi laskeutuu sen katolle ja saa mukaansa kirjeeni. Sen matka on ollut pitkä ja raskas, mutta nyt se ottaa vastaan viestini.

Maaseudun tiiliset talot ovat kauniita, olkikatot hauraita, mutta ulkomaailmaa vastaan niin kestäviä. Aikaa on kulunut siitä, kun joku ulkopuolinen on viimeksi tullut tänne, ja sen huomaa.

Katson ulos ikkunasta, karhea lyijykynä raaputtaa tekstiä paperille. Tunnustelen sisintäni, tunnen kuinka sydän sykkii.

Kaiken sen jälkeen, Lisabella on elossa. Siihen kului monta sanaa paperilla, jotka ovat niin pitkiä ettei niitä enää osata kirjoittaa. Monta vuotta unta metsäkattojen suojan alla. Yhä vain tahdon kertoa sen teille, sillä vuosikausia olette olleet huolissanne. En enää ole siellä missä te, vaan täällä jossain missä ei ole ketään mutta samalla kaikki, missä tulipunainen aurinko hohtaa kallioiden suloisilla pinnoilla.

Pitkään siinä kesti, mutta nyt voin uskoa viestini olevan totta. Jokainen sekunti näinä ajattomina aikoina on ollut kuollutta eloa, elävää kuolemaa.

Nyt minä kuitenkin tunnen sen, kun katson ruusuja ja järven kultaisia kaloa. Kun linnut laskeutuvat kädelleni ja näen surullisten metsien ja vanhojen talojen vihdoin saavan rauhansa.

Lisabella on elossa.

Te voitte luopua surustanne ja antaa sen metsän vahvojen puiden kannettavaksi, sillä surun taakka ei koskaan ole niille liian suuri. Niiden vahvat ja kumarat selät ottavat kiitollisina vastaan surunne, aivan kuten ottivat aikoinaan omanikin.

Tuhansien vuorten, aurinkojen, maiden ja kansakuntien takaa vihdoin tulee viesti kotiin; Lisabella on elossa.

♦️♦️♦️