Palaneen kirjan sirpaleet

SUKLAASYDÄNKISSA

Lila// Tässä olisi uusi novelli jo näin pian edellisen jälkeen, toivottavasti tykkäätte ja nautitte lukuhetkestä!

♦️♦️♦️

Istahdin valkoiselle muovijakkaralle lepuuttamaan jalkojani. Päivä oli ollut pitkä ja jalkani olivat jo aivan puutuneet ja kipeät. Olin seissyt noin seitsemän tuntia ommellen eläinten haavoja, ottaen röntgenkuvia, ja olin jopa poistanut yhden kanin silmän. Iltavuoroni loppuisi onneksi nyt ja eläinlääkäriasema suljettaisiin. Tahdoin vain päästä kotisohvalle katsomaan televisiota.

Katsahdin viereisessä häkissä olevaa ruskeaa kissaa ja huokaisin. Työpäiväni kuuluisi loppua kymmenen minuutin päästä, enää piti vain sulkea valot ja lukita paikka. Oli kuitenkin yksi ongelma. Päivällä meille oltiin tuotu akuutissa hädässä oleva tassunsa satuttanut kissa, ja omistajan olisi pitänyt hakea se jo pari tuntia sitten. Omistajaa ei kuitenkaan näkynyt, eikä kissaa voinut tänne yksinkään jättää.

"Mitäs me sun kanssa tehdään, voi pikkuista raasua", puhelin kissalle. Se ei reagoinut eikä tiskin kello myöskään soinut ilmoittaen omistajien saapumisesta.

Oli vain kaksi vaihtoehtoa. Joko jäisin tänne odottamaan omistajien saapumista -joka ei tämän valossa koskaan tulisi tapahtumaan-, tai ottaisin kissan mukaani kotiin. Kumpikaan vaihtoehto ei pitänyt sisällään rentoa makoilua olohuoneen sohvalla.

Kissan oli tuonut aamupäivällä nuori stressaantuneen ja itkettyneen näköinen nainen. Kissan tassussa oli paha ja syvä verinen haava, josta näkyi jopa hieman luuta. Nainen ei suostunut kertomaan haavan alkuperää, hän väitti ettei tiennyt. Viimeisenä ennen lähtöään nainen vannotti meitä pitämään huolta kissasta, ja nyt vaikutti siltä että hän oli tarkoittanut sillä koko kissan loppuelämää. Se ei toki olisi mahdollista, vaan jos vielä huomenna ei omistajasta kuuluisi mitään veisin kissan löytöeläinkotiin.

"Nonni, nyt me tehdään niin että mä otan sut meille." Ja aivan kuin kissan katse olisi kirkastunut sen sanoessani. Se kohotti päätään ja maukui hellyyttävästi katsellen minua.

Tajusin, ettei kissaa oltu tuotu missään kuljetuslaatikossa, joten joutuisin kantamaan sen sylissäni koko matkan kotiin. "Okei pikkunen, oleppas kiltisti kun mä nostan sut", sanoin kissalle nostaessani sitä syliini. Se ei vastustellut vaan painoi päänsä olkapäälleni kuin ei koskaan aikoisi lähteä siitä. Keräsin muutkin tavarani, otin häkin pohjalla olleen viltin kissan lämmöksi talvipakkaseen, sammutin valot ja lukitsin rakennuksen.

Höpöttelin kissalle kaikenlaista kodistani sekä kissasta itsestään ja sen kummallisesta alkuperästä kävellessäni kotia kohti se sylissäni. Tästä tulisi luultavasti pitkä ilta, mutta tuntiessani kissan lämmön rintaani vasten, ei se enää tuntunut niin pahalta.

Jalkaparkoja säästääkseni nousin kerrostaloasuntooni hissillä. Kissaparka säikkyi hissin kolinaa ja nitinää, ja painoi kyntensä ihooni. "Hei, auts! Sori nyt vaan Suklaasydän, toi sattuu!" Sanoin kissalle käyttäen tuulesta tempaamaani lempinimeä, sillä 'Kissa' kuulosti hieman valjulta.

Avasin asuntoni oven ja laskin kissan lattialle. "Noniin, nyt me ollaan kotona. Sä saat nauttia Repen vanhasta alustasta ja hiekkalaatikosta, mutta älä totu mukavuuksiin liikaa. Huomenna vien sut takaisin eläinlääkäriasemalle ja katotaan onko omistajastas kuulunu."

Otin esille pölyisän, kaapin pohjalle tungetun kissanpedin ja eteisen kaappiin piilotetun kissanhiekkalaatikon. Ne olivat olleet siellä jo vuosia, tarkalleen ottaen vanhan kissani Repen kuolemasta lähtien.

Katsoessani Suklaasydänkissan sopeutumista väliaikaiseen asuinympäristöön, huomasin ettei ajatus sen poisviemisestä tuntunut enää niin helpolta. Se nuuhki asuntoa nilkuttaen tassunsa ommellun haavan vuoksi, sitten se tuli luokseni ja kyhnytti jalkaani haluten syliini. "Voi sua, mulla on nyt vähän hommaa etkä pääse vielä sylkkyyn", sanoin sille ja se maukui sydäntäsärkevästi.

Laitoin kaiken valmiiksi Suklaasydänkissan yöpymistä varten, olin jopa ottanut työpaikalta mukaan kissanruokaa. Kun kaikki oli valmista sain vihdoin istahtaa sohvalle ja lepuuttaa jalkojani.

Suklaasydänkissa kiipesi viereeni ja tuli päättäväisesti syliini. Rapsutin kissan suklaanruskeaa turkkia, ja se alkoi kehräämään. Ääni lämmitti sydäntäni ja toi mieleen ne ajat vuosien takaa kun olin vielä ollut kissanomistaja. En ollut koskaan raaskinut ostaa uutta kissaa Repen tilalle, mutta ehkä nyt olisi taas aika sille. Tunsin kovan ikävän pistoksen kissanomistajana olemista kohtaan, ja huomasin toivovani että juuri tämä kyseinen kissa olisikin omani.

Suklaasydänkissa painoi päänsä minua vasten, aivan kuin päättäen että pysyisi siinä loppuelämänsä. Se oli selvästi samaa mieltä kanssani, ja tahtoi jäädä tänne.

Noh, tiedättehän te kuinka hyviä kissat ovat saamaan tahtonsa läpi.

♦️♦️♦️