Palaneen kirjan sirpaleet

PÄÄSKY - SELVIYTYJÄ

Lila// HUOM!!! Lue tätä ennen novelli "LENNÄ, PÄÄSKYNEN", sillä tämä novelli on jatkoa sille. Näitä Pääskyn tarinasta kertovia novelleja on tulossa nyt muutamia niinkuin jotkut toivoivat :) Seuraavat Pääsky-novellit ovat aika erilaisia kuin ensimmäinen (LENNÄ, PÄÄSKYNEN), sillä nämä kaikki kertovat Pääskyn matkasta. Pääskyn tarina ei ole ns. kokonainen kirja, vaan pelkkää taustatarinaa erään samassa maailmassa 20v myöhemmin tapahtuvan fantasiatarinan hahmolle (Pääskylle, siis). Ja jos huomaatte tarinassa epäloogisuutta, nimittäin siinä tosiasiassa että Pääsky on 9v vanha, muistakaa, että kyseessä on fantasiamaailmaan sijoittuva tarina.

Sori pitkistä alkuselittelyistä, sanon vielä että ois kiva kuulla tykkäättekö tästä novellista ja haluatteko kuulla lisää Pääskystä <3

Varoitukset: Väkivaltaa

♦️♦️♦️

Pieni tyttö hoiperteli metsässä nälän ja nestehukan väsyttäminä. Siitä oli nyt noin kaksi viikkoa, kun hänet oli hylätty metsään pärjäämään omin nokkineen, ja muutama päivä sitten olivat hänen huolella säästämänsä ruokavarat kuluneet loppuun. Siitä lähtien hän oli kerännyt syömisiksi marjoja, mutta niillä ei saanut täytettyä pientä, kurnivaa vatsaa.

Pääsky ei ollut tuhlannut aikaansa itkemiseen ja suremiseen, vaikka tiesi, että niinkin olisi voinut tehdä. Luultavasti moni muu lapsi olisi eteenpäin raatamisen sijaan luovuttanut ja antanut ikävän voittaa.

Ei Pääsky. Elämä heidän heimossaan oli opettanut hänestä päättäväisen ja kovan tekemään töitä. Varsinkin kun hän joutui tekemään noin puolet enemmän töitä kuin muut päästäkseen lähellekään yhtä hyvää lopputulosta. Pääsky oli kävellyt joka päivä sinne päin, jossa arveli etelän olevan. Siellä olisi pakko lopulta olla muutakin kuin metsää ja vuoria, ja se oli muutenkin ollut Pääskyn ainoa vaihtoehto. Pohjoisessa olisi ollut vain valtavan laaja Peikkometsä, joka kuulosti Pääskystä kamalalta ja pelottavalta, sekä erämaata. Muusta Pääsky ei tiennyt, mutta tajusi talven lähenevän hiljalleen, jonka vuoksi etelä vaikutti parhaalta vaihtoehdolta. 

Pääsky itkisi vasta sitten, kun olisi selvinnyt. Hän raahautui takaisin ylös maasta, johon oli istahtanut lepäämään, ja pakotti itsensä jatkamaan kävelyä lähes itsensä korkuisen aluskasvillisuuden seassa. Puut kohosivat hänen ylleen massiivisina, jollain tapaa uhkaavina. Ne varjostivat tytön kasvoja, ja suojasivat toisinaan auringonpaisteelta, toisinaan taas saivat varjoillaan Pääskyn hytisemään kylmästä. Pääsky ei halunnut ajatella tulevaa yötä, jolloin pimeä laskeutuisi ja edessäpäin odottavilta vuorilta kuului susien ulvontaa. Sudet kykenisivät halutessaan helpostikin syömään yhden pienen tytön.

Pääsky näki edessään suuret, lumihuippuiset vuoret, jotka hänen olisi ylitettävä päästäkseen jonnekkin, jossa olisi tie. Ajatus tiestä ja mahdollisista ihmisistä sai kyyneleet kohoamaan Pääskyn silmiin. Hän ei ollut puhunut yhdellekään ihmiselle yhteisöstä häätämisensä jälkeen, ja kokeillessaan hieman ääntään hän huomasi sen olevan käyttämättömyydestä ja janosta karhea. Kunpa, kunpa hän vain voisi puhua jollekin ihmiselle, kenelle tahansa. Hän haluaisi kertoa päivän tai kaksi sitten näkemästään värikkäästä perhosesta, ja pupusta joka oli melkein jäänyt hänen ansaansa. Ansa oli ollut huono, sillä Pääsky ei koskaan ollut oppinut tekemään solmuja oikein, mutta hän oli silti tahtonut yrittää.

Kaikki asiat tuntuivat niin kamalan yksinäisiltä, kun niitä ei voinut kertoa muille. Pääskyn mielestä perhosen väriloisto ja pupun turkin hohto olisivat olleet asioita, jotka olisivat ansainneet tulla kerrotuksi. Myös iltaiset pelot olisivat tuntuneet vähemmän kamalilta, jos niistä olisi tiennyt joku muukin kuin Pääsky.

Luulivatkohan Pääskyn vanhemmat, että hän oli jo kuollut? Luultavasti luulivat. Sitä ajatellessaan Pääskyä alkoi itkettää, mutta hän nipisti nenänvarttaan ja yritti olla itkemättä. Jos hän nyt alkaisi itkeä, hän ei saisi lopetettua. Hän itkisi pelkoaan, sitä kuinka edessäpäin olevat vuoret tuntuivat yhä olevan niin kaukana, yksinäisyyttään, nälkäänsä, janoaan ja koko sitä kurjuutta, josta nyt kärsi. Jos hän alkaisi itkeä, hän luovuttaisi lopulta ja kuolisi tänne metsään aivan yksin, jolloin sudet söisivät hänen ruumiinsa.

***

Kun Pääsky näki edessä siintävän veden kimalluksen, hän olisi voinut kiljahtaa onnesta. Hän juoksi koko alamäen pienelle purolle, ja riisui repaleiset vaattensa silmänräpäyksessä. Päivä oli onneksi suhteellisen lämmin, sillä syksy oli vasta tuloillaan.

Viileä vesi hiveli Pääskyn kurkkua, kun hän joi sitä ahnaasti suoraan purosta, liian malttamattomana edes käyttämään vesileiliään. Sitten hän pulahti veteen, ja kiljahti kylmän pistellessä ihoaan. Vesi virkisti häntä ja antoi toivoa. Päivä oli kaunis, vaikkakin sitä synkensi edessä kohoava massiivinen vuori, joka oli vasta ensimmäinen joka Pääskyn täytyisi ylittää. Hän ei ollut varma miten selviäisi, mutta tunsi hiljalleen lisääntyvien voimiensa kasvattavan päättäväisyyttään. Vielä pitäisi löytää syötävää, niin hän saattaisi selvitä hengissä ainakin jonkin aikaa.

Pääsky kuivasi itsensä kankaanpalasella, joka hänelle oli annettu mukaan. Palanen oli naurettavan pieni, sillä se oli tarkoitettu vaatteiden paikkaamiseen, mutta hänelle se kelpasi hyvin.

Juuri silloin Pääsky kuuli rasahduksen takaansa, ja tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun. Hitaasti hän kääntyi ympäri, ja huomasi katsovansa silmiin itsensä kokoista vuorisutta. Hitaasti Pääsky yritti perääntyä, mutta takana oli puro, eikä hän päässyt kauemmas, ellei hyppäisi puroon.

Vuorisudet olivat pienempiä ja vaarallisempia kuin normaalit sudet. Ne elivät vuorilla, ja olivat oppineet syömään kaiken ravinnon mitä löysivät niin kituliaassa ympäristössä. Pääsky ymmärsi nälkiintyneen näköistä sutta, muttei tahtonut itse olla tämän päivällinen. Peloissaan Pääsky vilkuili ympärilleen löytääkseen jotakin, jolla puolustaa itseään. Hänen tavaranyyttinsä jonne veitsi oli jäänyt oli liian kaukana, mutta maassa oli terävän ja vahvan näköinen puukeppi, joka saisi luvan riittää.

Samalla hetkellä kun vuorisusi hyökkäsi, syöksähti Pääsky kohti puukeppiä. Hän sai sen käsiinsä ja huitoi sillä sutta, jotta tämä pysyisi kauempana. Se toimi hetken, kunnes vaaniva susi hyökkäsi taas lähemmäs. Pääsky kompastui, ja kaatui takapuolelleen maahan. Hetken ajan hän luuli, että se oli siinä. Nyt hän kuolisi.

Mutta ei. Hän sai jollain tavalla työnnettyä puukeppinsä suden avonaiseen suuhun sen hyökätessä häntä kohti, ja työnnettyä siten sutta kauemmas. Nyt Pääskyllä oli pienoinen etulyöntiasema, ja hän työnsi keppiään vielä syvemmälle suden suuhun, niin että se uikutti kivusta.

Pääskyä alkoi itkettää, mutta hän työnsi kuitenkin keppinsä niin syvälle suden sisään kuin vain pystyi. Vaikka hänestä tuntui kamalalta, ajatus suden lihan syömisestä sinä iltana sai veden kohoamaan hänen kielelleen.

***

Susi kuoli. Pääsky oli surullinen siitä, että sitä oli sattunut niin paljon ennen kuolemaa, mutta antoi itselleen anteeksi. Kun hän oli työntänyt kepin niin syvälle suden suuhun, että susi oli jo lähes kuollut, oli Pääsky päästänyt irti kepistä ja hakenut ison puukkonsa ja iskenyt sen suden sydämeen.

Sen jälkeen hän oli juonut kaikki veret mitä oli pystynyt, ja tuntenut voiman palaavan kehoonsa. Nyt hän istui puron rannalla illan jo pimennyttyä, ja söi suden lihaa raakana. Hänellä oli ollut niin kova nälkä, ettei hän ollut jaksanut ajatella lihan paistamista.

Ensimmäistä kertaa viikkoihin Pääsky käpertyi nukkumaan vatsa täynnä, ja tyytyväisenä. Huomenna hän paistaisi loput lihat ja kuivattaisi ne, jotta ne kestäisivät vielä pitkään.

Vaikka Pääsky olikin vielä hieman peloissaan ja surullinen suden puolesta, ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi olonsa vahvaksi. Hän - yhdeksänvuotias ja pyöreä pieni tyttö -, oli voittanut vuoristosuden taistelussa. Sinä yönä Pääskyä ei pelottanut.

♦️♦️♦️